TOTTA JA TARUA KERIMÄEN VANHAN KIRKON VAIHEILTA


Anttola - Kerimäki - Simpala kyläkirjasta (1988),  osion kirjoittanut Esko Mielonen

Tienviittoja vanhojen kirkkopolkujen kulkijoille


Kuten otsikosta käy selville, sisältää  tuleva kirjoitus Kerimäen vanhan kirkonkylän menneisyyteen liittyvää aineistoa.  Kirkkojen rakennushistoria kuitataan tässä tiivillä esityksellä, sen sijaan päähuomio keskittyy temppeleiden ulkomuodon kuvailuun.

Ihmeellistä kyllä, kaikista kolmesta Kallunmäen kirkosta on säilynyt aikalaisten laatimat piirrokset.  Ensimmäisen ja kolmannen hahmot ovatkin yleisesti tiedossa, ne löytyvät esimerkiksi Lauri Pohjannoron Kerimäen kirkon vaiheilta -nimisen kirjan sivuilta.  Maakunta-arkiston kätköistä yllättäen osui silmiin vuonna 1685 valmistuneen pienen pyhäkön kuva kyläkarttaan ikuistettuna.  Varovasti  oikaisemalla noissa piirroksissa esiintyvät ilmeiset mittasuhdevirheet rohkenee kirjoittaja esittää oman näkemyksensä Kerimäen kylän kirkoista.

Kyläläisten muistitietoa on hyödynnetty omassa luvussaan.  Valitettavasti kaikkia tarinoita ei saa millään mahtumaan mukaan.  Muiltakin osin kirjoitussarja pyrkii seurailemaan aitovieriä eli käsittelemään sellaisia asioita, jotka eivät sovi pitäjänhistoriaan, mutta ovat omiaan kyläkirjan lehdille.  Kyläkohtainen paikallisuus on valittu tietoisesti suurennuslasin alle.  Esimerkkinä luettelot pyhäkoulujen opettajista sekä kylänvanhimmista.


Kallomäen Herran huoneet

Ensimmäinen - se kaikista kaunein


Kerimäen seurakunnan ensimmäinen kirkko rakennettiin viimeisen tietämyksen mukaan vuosina 1643-1644.  Haapalan neljänneskunnan rahvas ei ollut suinkaan tahtomassa itselleen pyhäkköä,  päinvastoin se oli käynyt kymmenen vuotta viivytystaistelua ettei kirkkoa rakennettaisi, sillä se tulisi olemaan rasittava urakka.

Syksyllä 1643 Haapalan neljänneskunnan miehet olivat vastaamassa käräjillä saamaansa haasteeseen.  Heidät velvoitettiin nyt  "rakentamaan kirkkonsa ja pappilansa paikkaan, johon se oli määrätty".  Enää ei puhuttu pienestä ja vaatimattomasta saarnapirtistä kuten vuosikymmen aikaisemmin, vaan itsenäisen seurakunnan suuresta kirkosta ja pappilasta.

Valmistuttuaan uusi hirsipyhäkkö jätti varjoonsa emäpitäjän, Säämingin kirkon.  Monissa lähteissä mainitaan, että se oli suuri ja komea.  Ainakin se kirkon kuva, jonka Lauritsa Röös oli piirtänyt Kerimäenkylän talojen päälle on mahtava ja komea, suurin rakennus minkä Röös oli piirtänyt, ja hänen piirtämiensä talojen kuvia on säilynyt lähes puolen tuhatta kappaletta.  (Pekka Lappalainen, sanomalehti Itä-Savo 25.2.1978)

Tämä aikansa mestareiden tekemä rakennusluomus oli tyypiltään länsitornillinen pitkäkirkko,  jonka pääsisäänkäynti lienee ollut tornin kautta.  Etelään päin, lähelle tornia oli rakennettu eteinen, jota kutsuttiin asehuoneeksi.  Arvattavasti vastakkaisella pitkällä sivulla oli erillinen sakasti lähempänä alttaripäätyä.  Kellotorni tai -jalkoin oli kiviaidan ulkopuolella, niin kuin se on ollut kaikkien kolmen kirkon aikana Kallomäellä.  Erikoista ensimmäisessä temppelissä oli kahdessa kerroksessa olevat ikkunat.  Tämä nähtävyys sai seisoa mäellään tuskin kahtatoista vuotta, kun karjalaiset sissit polttivat sen vuonna 1656,  ruptuurisodan aikana.



Toisena on pidettävä vuonna 1685 valmistunutta kirkkoa.  Tosin Mikko Saarenheimon Kerimäen pitäjän historia tietää mainita sen valmistumisvuodeksi 1670.  Perusteluna on käytetty sitä, että Olavinlinna peri takaisin köyttä vuonna 1670.  -  Tämän köyden oli Kerimäen seurakunta lainannut rakennustöihin.  Epämääräisen perimätiedon mukaan ukontuli oli polttanut keskentekoisen kirkon.  Sodan runtelemia kerimäkeläisiä sakotettiin kirkon rakentamisen laiminlyömisestä ja velvoitetiin rakennustöihin 1660-1670 ja 1680-luvuilla.

Joka tapauksessa vuonna 1685 kerimäkeläisillä oli pitkästä aikaa kirkko, johon koontua.  Lisäksi haljenneen kellon tilalle oli saatu vuotta aikaisemmin uusi, Tukholmassa valettu.  Ensimmäiseen kirkkoon verrattuna tämä toinen oli vaatimaton, ilman ylvästä länsitornia.  Kattoratsastajalla varustettuna rakennus sentään muistutti enemmän Herran huonetta kuin nuottakotaa.  Sakaristo lienee sijainnut kirkon pohjois-puolella kylkiäisrakennuksena, niin kuin tapana oli noihin aikoihin.  Sisätilaa valaisi muutaman pienen ikkunan lisäksi kaksihaarainen messinkikruunu ja neljä puista kynttiläkruunua.  Alttaritaulua ei ollut,  ilmeisesti alttaripöydän kohdalla oli ikkuna.

Kirkko säästyi pikkuvihan kahakoissa 1741-43.  Vuonna 1743 tehdyssä Turun rauhassa Kerimäen pitäjä jakaantui Ruotsin ja Venäjän kesken niin, että kirkko jäi Venäjän puolelle.  Se ei kuitenkaan estänyt molempia valtakunnan osia käyttämästä samaa kirkkoa.  -  Vuorosunnuntaisin rukoiltiin Venäjän ja Ruotsin esivallan puolesta.

Näihin aikoihin kirkko oli jo huonossa kunnossa.  Itse asiassa Kallunmäki tarjosi 1700-luvun puolivälissä masentavan näyn:  temppeli nökötti pahasti kallellaan ja tapuli oli puoliksi purettu, ettei se kaatuisi ohikulkijan päälle.

Surakunnan haluttomuuden kirkon korjaukseen ymmärtää kun muistaa, että se oli jakaantunut kolmen valtion kesken (niin sanottu vapaavaltio oli Ruotsin ja Venäjän välillä).  Kun sitten odotettiin korjausanomuksen käsittelyä Haminan konsistorissa, salama poltti kirkon 18. päivänä heinäkuuta 1764.  Kirkon raunioista kerättiin 127,5 kg sulanutta kuparia.  Se oli jäljellä raudoitetussa arkussa säilytetystä seurakunnan kassasta.






Kolmas  -  uuden tyylisuunnan edustaja


Kun uuden kirkon rakennuskustannusten jaosta eri valtakunnanosien kesken päästiin ratkaisuun, rakennustyöt edistyivät varsin ripeästi.  Se valmistui vuonna 1768 ristikirkon malliseksi,  joka tyyppi oli alkanut yleistyä 1700-luvulla (ensimmäinen ristikirkko maassamme rakennettiin 1600-luvun loppupuolella Elimäelle).  Perimätiedon mukaan rakennuspuut kaadettiin läheiseltä seurakunnan omistamalta Hyyrysuolta.

Palaneeseen Herran huoneeseen verrattuna uudesta tehtiin paljon suurempi.  Lattiapinta-alaa siihen tuli 400 m2.  Ristisakaran mitta oli 9 metriä,  mikä on todettavissa paikan päällä vieläkin.  Kirkkosalin pituudeksi idästä länteen ja etelästä pohjoiseen kertyi 27 metriä.  Istumapaikkoja lienee ollut noin 600 (hieman pienemmässä Tuusulan kirkossa niitä on 550).  Sakariston koko oli 7 metriä molempiin suuntiin.  Se oli sijoitettu alttarinpuoleisen ja pohjoisen ristisakaran väliin.  Kirkossa oli kolme sisäänkäyntiä eteisineen.  Ainoastaan lännen puoleisen eteisen peruskivet ovat näkyvissä.  Ne näyttävät ulottuvan maan sisälle niin syvään, että niitä on aihetta otaksua ensimmäisen kirkon aikaiseksi länsitornin perustaksi.






Myös Sääminki sai uuden kirkon vuonna 1783.  Siellä suoritetut koristemaalaustyöt herättivät kerimäkeläisissäkin kauneuden kaipuun.  Ainakin alttaritaulu oli saatava.  Se aiheutti kuitenkin paljon muutostöitä, sillä kuorin keskellä olevan ikkunan sijaan oli rakennettava uudet alttaritaulun molemmille puolille.  Entinen alttaripöytä ei sekään enää tyydyttänyt, vaan oli tehtävä uusi ja koristeellisempi,  samoin oli kuoriportin laita.  Lukkarinparvi vaati kaventamista ja lyhentämistä, ettei uusi ikkuna kokonaan peittyisi.

Puuseppä Klemeettinen teki alttaritaulun ja laukansaarelainen maalari Turtiainen veti siihen pohjamaalin.  Varsinaisen taiteellisen työn suoritti maalari Metelinen 21 ruplasta,  Turtiaiselle maksettiin 22 ruplaa.  Vielä kaivattiin alttaritaulun yläpuolelle puolipyöreää taulua ja samanlaista saarnatuolinkin yläpuolelle.  Näihin piti maalattaman ylevät vertauskuvat.

Kirkkoherra Maconi oli pyytänyt seurakuntalaisia kustantamaan kirkkoon uudet, isommat ikkunat.  Entiset olivat korkealle sijoitetut,  vihreälasiset ja pieniruutuiset, niistäkin osa oli rikkinäisiä ja paikattu vähemmän valoa läpäisevällä tuohella.  Seurakunta suostui ikkunaremonttiin vuonna 1810, kun Matkonkosken sahalta luvattiin ilmaiseksi lankut ja laudat.  Seurakuntalaisten tarvitsi kustantaa vain lasit ja työ (pieni sirunen käsintehtyä ikkunalasia löytyi vuonna 1986 hautakammion esiinkaivamisen yhteydessä).  Muutamaa vuotta aikaisemmin suuri seurakunta sai ostetuksi toisen kirkonkellon.

Vuodesta 1818 lähtien oli esillä kirkon siirtäminen keskemmälle pitäjää vesireittien varrelle.  Kallunmäen kirkossa tehtiin vielä perusteellinen korjaus vuosina 1825-26,  sillä siirtohankkeilla ei katsottu olevan mitään kiirettä.  Kirkko tosin kävi ahtaaksi suurempina juhla- ja markkinapyhinä.  Seurakunnan väkiluku oli noussut 10 000 henkeen  (vuonna 1843  10 642   ja  1847 jo  12 000 henkeä).


"Majanmuutto"

Kun monien vaiheiden jälkeen vuonna 1845 alkoivat maailman suurimman puukirkon rakennustyöt Jouhenniemessä, oli Kallunmäen kirkkomäellä edessään riisumisvaihe.  Se lähti alkuun seuraavana syksynä, jolloin kellotapuli purettiin ja kuljetettiin uuden kirkon rakennustarpeisiin.  Viimeinen jumalanpalvelus toimitettiin ja viimeinen virsi veisattiin Kallunmäen 80-vuotiaan temppelin seinien sisällä 4. päivänä kesäkuuta 1848.

Kirkkoherra ja kappalainen pääsivät muuttamaan Jouhenniemeen vuonna 1853.  Edellisenä kesänä kirkonmäellä yritettiin myydä vanhaa kirkkoa huutokaupalla.  Kun siitä ei kukaan tarjonnut vaadittua 300 hopearuplan hintaa, jätettiin se seisomaan paikoilleen.  Se purettiin 1850-luvun lopulla lainajyvästön rakennustarpeisiin, joka valmistui Jouhenniemeen vuonna 1860.

Tarpeetonta purkutavaraa myytiin pitäjäläisille.  Näihin päiviin on säilynyt kirkon ulkoeteisen kevytrakenteisia pariovia, jotka ovat palvelleet asuin- ja  muiden rakennusten ovina Ruokojärvellä.  Romu-Heikin Hytermässä on aitan ovena massiivinen sakariston ovi.  Kolmeaskelmaista mustaa- eli häpeäpenkkiä tarvittiin vielä Jouhenniemen kirkossa.  Juuri muuta ei tiedetä Kallunmäen kirkon irtaimistosta.  Ei edes sitä, minne on joutunut Kristuksen taivaaseenastumista kuvaava alttaritaulu.  Mahdollisesti se on luovutettu aikoinaan Enonkosken seurakunnan vuonna 1859 valmistuneeseen kirkkoon, joka paloi v. 1884.  Mainittakoon, että sama aihe toistuu nykyisen, 100-vuotiaan Enonkosken kirkon alttaritaulussa, jonka on maalannut Albert Moliis.  Kallunmäen kirkon monta sataa vuotta vanhat honkahirret ovat nyt talvikirkon seinissä ja välikattorakenteissa parruina ja lautoina.  Ne olivat nuoria männyntaimia silloin, kun Kerimäen seurakunta perustettiin.  Muutaman vuoden kuluttua ne ovat jälleen näkyvästi esillä seurakunnan viettäessä 350-vuotisjuhlia.


Kallunmäen hautausmaa  -  vanhan emäpitäjän kirkkotarha


Kristillinen hautausmaa Kallomäestä tuli, kun sinne rakennettiin kirkko 1640-luvulla.  On arveltu, että paikalla olisi ollut vanhastaan kalmisto, juontavathan asutuksen juuret paljon varhaisemmalle ajalle.  (Viite: Heikki Simolan artikkeli)

Kiviaidalla ympäröidyn kirkkotarhan pinta-ala oli 32 kapanalaa (noin 49,3 aaria, isonjaon aikaisen maakirjan mukaan),  siitä kirkontontti lohkaisee 10 kapanalaa.  Erikseen seurakunnalla oli vielä makasiini, jonka tontianala oli 1 kapanala eli 1,54 aaria.

Tuona noin 200 vuoden aikana, jolloin Kallunmäen kirkkotarha toimi hautausmaana Kerimäen seurakunnassa, alue oli moneen kertaan uudelleenhaudattu.  Vuonna 1685 valmistunut kirkko oli myös pitkään hautapaikkana, mutta pienen kokonsa ja hautauksien aiheuttaman hajuhaitan takia hautaus kirkon lattian alle jäi vähitellen pois.  Se kiellettiin 1773.

Erityispiirteen hautausmaalle antoivat siellä sijainneet,  1700-luvulta peräisin olevat katokselliset haudat.  Vasta tarkempi tutkimus paljastaisi niiden määrän, mutta kirjoittaja arvioi kuitenkin niitä olleen ainakin 8-9 kappaletta.  Vuonna 1987 kiviosiltaan kunnostettu ja puuosiltaan entisenkaltaiseksi rakennettu hautakammio antaa osapuilleen oikean kuvan näistä haudoista.  Tosin päädyt ovat nyt jätetty avoimiksi, jotta kivestä ladottuja haudan seinämiä voitaisiin tarkastella.  Noin metrin syvyinen hauta on osittain täytetty soralla.  Uusia vainajia haudattaessa jouduttiin kattopuita irrottamaan paikaltaan.  Arkkuja ei juurikaan peitetty mullalla.




Perimätiedon mukaan ison kuusen juurella olevaan hautaan olisi haudattu muiden muassa eräs nimeltä tuntematon sotaherra.  Niinikään lähellä kuusta, kiviaidan vieressä, on kirkkoherra Nils Maconi (1795-1839) haudattuna omaan kivipuitteiseen hautaansa.  Näitä pappien hautoja on useita vierekkäin, lisäksi ainakin yksi kirkon kuorista vähän matkan päässä, siinä paikalla missä vielä muutama vuosi sitten kasvoi iso pihlaja. Kun Kerimäkeen kuului noihin aikovat  mm.  Nojamaa, Moiji ja Hannolanpelto, on enemmän kuin luultavaa, että em. kartanoilla oli omat katetut hautansa ajan tavan mukaisesti.  Moijilla ja Hannolanpellolla sijaitsivat Kerimäen ainoat aateliskartanot.

Entisen kirkonkylän tienoon vanhat ihmiset,  jo manalle menneet, ovat kuulleet kerrottavan, että kammioiden päälliset hautakatokset  on aikoinaan myyty, ehkä samassa yhteydessä kun puretun kirkon ovia, ikkunoita ym. irtaintakin.  Kun Kerimäen nykyinen kirkko valmistui Jouhennimeen vuonna 1847, jäi Kallunmäki käyttöä vaille, hyljätyksi.  Suurten kato- ja nälkävuosien aikaan 1860-luvulla sinne sanotaan vielä haudatun nälkään ja tauteihin kuolleita kulkijoita.


Hautaustavoista

Seurakuntalaisten kuolemasta ilmoitettiin kirkossa seuraavana saarnapäivänä, jonka jälkeen soitettiin yhdellä tai useammalla kellolla,  "kuinka kunkin säädylle oli kirkkolain voimalla myöten annettu".  Ruumiin valvomisesta ja arkun kiinnipanemissesta oli omat pykälänsä  "koska ei juuri wahvaa ja täydellistä Kuoleman merkkejä ole".  Hautaus oli toimitettava kolmantena tai viimeistään kuudentena päivänä kuolemisesta.

Jos vainaja haudattiin kirkkotarhaan, ei arkkua kannettu kirkkoon asti  vaan laskettiin suoraan hautaan.  Sen jälkeen mentiin temppeliin saarnaa kuulemaan.  Kirkkoon  haudattaessa arkku seisoi saarnatuolin kohdalla koko saarnan ajan ja laskettiin sitten kirkon lattian alle.  Kirkkohautojen piti olla kirkkolain mukaan syvyydeltään kolme kyynärää.  Tätä määräystä tuskin noudatettiin ainakaan Kallunmäellä kallion läheisyyden vuoksi.

Hautaustapoja oli neljänlaisia.  Normaalisti kuolleet saivat kunniallisen hautauksen.  Tähän kuului hautaussanat, rukoukset ja joskus ruumissaarna.  Keskoset ja kastamattomat haudattiin ilman julkisia seremonioita, hiljaisesti luettiin hautausluvut ja rukoukset.  Vierasuskoiset, jos heitä oli, haudattiin kyllä kirkkomaahan, mutta ilman veisaamista ja ruumissaarnaa.  Pyhäkön pohjoispuolella kirkkoaidan viereen joutuivat ne, jotka "olivat pitäneet Jumalatoint Elämäkerta ja kuolevat suuris Synneissä".  Tällä tarkoitettiin rikollisia ja itsemurhan tehneitä sekä niitä, jotka olivat hylänneet ripittäytymisen.  Uuusi kirkkolaki poisti nämä eriarvoisuudet v. 1868.


Katajamäen varustukset ja muut "sotasalaisuudet"


Kerimäenkylään, Katajamäen laelle rakennetut varustukset ovat osa suurempaa, venäläisten 1700-luvun lopulla rakentamaa linnoitusjärjestelmää.  Tähän linnoitusketjuun kuuluivat mm. Punkaharjun varustukset,  joista mainittakoon Laukansaaren Karjalankallion kivilatomukset, Tuunaansalmen Rakokivenniemen patteri,  Kivisalmen lähellä Sihvon (Silvon-) niemen kaksisivuvalli,  Pentinniemen ja Punkasalmen varustukset.

Näin kuvailee Antero Pelkonen kirjassaan Katajamäen varustuksia (1890-luvun alussa) :
"Itse varustus on Katajamäellä melkein koko avaranlaisen ja tasaisen mäenpäällyksen ympäri tehty sorasta valli,  jossa on useampia painannekohtia, arvatakseni kanuunansijoja, ja joka vielä nytkin on paikoitellen metrin ja enemmänkin paikoitellen vähemmän korkuinen.  Ainoastaan Moijinsalmelle ja Savonlinnaan menevien teiden puoli on jätetty avonaiseksi.

Suurin osa valleista on 1950-luvulla raivattu kivenraivauksen yhteydessä pois.  Jäljellä on Tyynelän tilan puoleiset osat.  Kallunmäen kirkkotarhan pohjoispuolella on myös nähtävissä maavalleista muodostettu varustus, josta johtaa rinteen suunnassa kaksi suoraa ojannetta Pataharjun suuntaan.

On mahdollista, että Katajamäen varustukset tai osa niistä olisivat jo ruotsalaisten rakentamia.  Sotahistoriassa on maininta taisteluista Katajamäellä maaliskuun 4. päivänä 1742.  Paikkakuntalaiset ovat 1800-luvun lopulla myöskin tietäneet samasta rytäkästä kertoa, että ruotsalaiset olivat Muuraismäen puolelta tehneet rynnäkön ja valloittaneet varustukset, ajaen venäläiset pakosalle.

Katajamäen pohjoisrinteeltä on 1940-luvulla paljastunut matalaan haudattu luuranko ja sen vierestä 1660-luvulta peräisin oleva raha.  Samoin läheiseltä Pesolanmäeltä on löytynyt tykinkuula.  Kun jäänittyä ojitettiin vuosisada alkupuolella, oli Toivo Kivijärvi löytänyt sieltä sotakirveen, pertuskan terän.

Suomen sodan (v. 1809) aikaisia taistelupaikkoja on Niinimäessä kaksi: Ylänteenrinne ja Multsilta.  Rohvostinviitaan on haudattu muuan rohvossi (venäläinen sotilasarvo) ja paljon muuta sotaväkeä.  Samoin kaatuneita venäläisiä on haudattu Kalmokankaaseen, Kieluun järven eteläpuolelle.



Suomen sodan aikaiset taistelupaikat ja hautapaikat

Vanhat tiet

Vanhan kirkonkylän tienoilla yhtyivät tiet monelta suunnalta. Pohjois-etelä -suunnassa kulkevat entinen Moinsalmi - Makkola -paikallistie on paikoin vielä käytössä tilus- ja kylätienä.  Aikojen kuluessa useimmat paikallistiet ovat jääneet käyttöä vaille ja unohtuneet.

Samoin on käynyt sotilaskäytössä olleille teille, joista eräs tykkitie on kohonnut Kinttusillalta Muuraismäelle ja johtanut edelleen  Kanssilan (Kanssillan) suon yli Sylkynjärven rannalla olevalle mäkiharjanteelle.  Tästä tykkitiestä kirjoittaja kuuli isältään myllymatkalla 1940-luvun lopulla.  Havaintoja samasta tiestä on Veikko (Jussi) Silvennoisella (s.1909) ja  Lauri (Jussi ) Mielosella (s. 1943).  Nämä tiedoksi kylän nykyisille ja tuleville pojille, jotka tekevät tutkimusretkiä näillä vanhoilla sotatantereilla...

Parhaiten on säilynyt vanhan kirkonkylän halki lännestä itään johtanut Savonlinna - Viipuri -maantie,  joka on ollut käytössä jo noin 100 vuotta ennen Kerimäen seurakunnan perustamista.  Tämä kirjoitus keskittyy käsittelemään edellä mainittua valtakunnallisestikin tärkeätä tietä.




Savonlinna  -  Viipuri  -maantie  -  vanha sotatie


Vuonna 1556 ilmoittivat Bjelke ja Fincka Savonlinnasta kunnigas Kustaa Vaasalle,  että venäläiset olivat aikeissa raivata suurta tietä Jääsken rajalta Savonlinnaan,  jotta voisivat kuljettaa suuria kanuunoita Olavinlinnan edustalle.  Tämän vaikeakulkuisen Viipurin tien kunnosta ovat ruotsalaisetkin huolehtineet jo 1500-luvun puolivälistä lähtien.  Yhdistihän se kaksi strategisesti tärkeää linnaa ja hallintokeskusta toisiinsa  (säännöllinen postinkuljetus Savonlinnan ja Viipurin välillä alkoi 1600-luvun jälkipuoliskolla).  Tierasituksen kantoivat talonpojat kymmenkunnittain verorasituksen tavoin.  Kruunu huolehti työn valvomisesta.


1550-luvun maantieverkko, linnat ja hallintokeskukset (Suomen teiden historia)



Kestikievarit

Tien kulkukelpoisuutta ja käyttöä osoittaa sekin, että Viipurin tien varrelle syntyi kestikievariverkosto 1500-luvun loppupuolella.  Kestikievarin tehtävät edellyttivät talolta varallisuutta ja veronmaksukykyä  (10 vero-oravaa eli veromarkkaa),  sillä kievaritalon piti kestää suuriakin kestityksiä.  1500-luvulla lähin kestikievari oli Kulennoisissa.

Kun vuonna 1799 rakennettiin uutta kappalaispappilaa Kaksolaan,  otettiin jo suunnitteluvaiheessa huomioon,  että sinne täytyi kyetä sijoittamaan matkustavia säätyläisiä,  koska pappila oli tärkein sotatien varrella.  Anttolassa tiedetään olleen majatalon ainakin 1800-luvun alkupuolelta lähtien.  Kievaritalot eivät aina sijainneet valtatien varressa.


Anttolan suorat

Viipurintie on Kerimäenkylän kohdalla noudattanut suunnilleen samoja linjoja vuoteen 1868, jolloin aloitettiin entisen kirkonkylän  "ohitustien" rakentaminen.  Uusi tie linjattiin kulkemaan suorin vedoin läpi soiden Anttolan kautta Nojamaahan.  Parikymmentä vuotta aikaisemmin annetun tieasetuksen mukaan oli uusia teitä rakennettaessa korkeat mäet ja jyrkänteet kierrettävä sekä vältettävä nousuja,  joiden kaltevuus oli suurempi kuin 1:10.  Jäihän niitä nousuja vielä uuteenkiin tiehen, joskaan ei niin paljon kuin vanhassa oli.  Tietä tehtiin suurten kato- ja nälkävuosien aikana valtion järjestämänä hätäaputyönä.  Täydelle ja ahkeralle miehelle maksettiin 3,5 naulaa jauhoja ja 3  luotia suolaa päivässä  (naula = 0,425 kg,  luoti = 13,28 g).


Siltavoutien ajoista tiemestareiden aikakaudelle

Maanteiden ja siltojen kunnosta huolehtimaan asetettiin1600-luvun loppupuolelta lähtien nimismiesten alaisina toimivia virkamiehiä, siltavouteja.  Siltavouti oli pitäjäläisten asettama ja pitäjäläiset hänelle palkankin maksoivat, viljakapan kultakin savulta.  Kerimäen kirkonkylässä asuvan siltavoudin tehtäviin kuului huolehtia, että liikenne pääsi vesiesteiden yli Kyrön-, Hirven-, Tuunaan- ja Punkasalmessa.  Sen aikainen sillanrakennustekniikka ei mahtanut näille leveille ja vuolasvirtaisille salmille mitään, liikenne järjestettiin lauttaveneiden avulla.  Sillat saatiin vasta 1900-luvulla.

Vaikka tienpito kuului edelleen maata viljelevälle ja omistavalle väestölle, ryhtyi valtio avustamaan teiden rakentamista vuodesta 1825 lähtien.  Vuonna 1883 annetun asetuksen mukaisesti maateiksi alettiin kutsua pääosaa entisistä pitäjänteistä ja kylätiet siirtyivät ns. yleisiksi teiksi.  Tienpitovelvollisten piiriä laajennettiin käsittämään manttaaliin pantujen lisäksi muut tilat ja veronalaiset torpat sekä teollisuuslaitokset.  Muutaman vuoden kuluttua (1892) maanteiden rakentamisen ja kunnospidon valvonta siirtyi siltavoudeilta nimismiehille.   Tässä tehtiin ilmeisesti virheratkaisu, sillä asiantilaa korjattiin 1920-luvulla palkkaamalla avuksi tiemestareita.


Viipurintien kunnostusta Kerimäenkylän kohdalla


Kullekin tienpitovelvolliselle talolle oli merkitty kunnostettavat tienosat joko kiintokiveen tai paikalle kuljetettuun pienempään laattakiveen.  Simpalan kylän talojen osuudet lienevät olleen lähellä Lautapeltoa Kerimäenkylässsä.  Lautapellon puretun riihen lattiasta löytyi äskettäin laattakiviä, joissa on kylän nimi ja isäntien nimikirjaimia.  Kivet ovat olleet alkuperäisessä tehtävässään ennen vuotta 1868, sen jälkeen Lautapellon ohittanut tie jäi vanhaksi Viipurin tieksi ja merkkikivetkin joutivat muihin tarkoituksiin.

Pitäjäneuvos Juho Kosonen (s. 1895) on nuorena miehenä ollut mukana tienparannustöissä Luostarilanmäellä.  Määräysten mukaan tiellä ei saanut kasvaa ruohoa.  Kekseliäät isännät kyntivät tienpinnan hevosvältillä matalaan ja tasoittivat kynnöksen.  Tarkastuksessa tie todettiin hyvin kunnostetuksi.


Maantiet valtiolle

1900-luvun toiesella vuosikymmenellä alkoivat autot rikkoa ja rasittaa yhä enemmän manttaalimiesten hoitamia teitä.  Tienpitojärjestelmää käsiteltiin valtiopäivillä yksikamarisen eduskunnan valitsemisesta (1906) lähtien, mutta muutos tapahtui vasta autonomian ajan päätyttyä.  Asia ratkesi eduskunnan kolmannessa käsittelyssä heinäkuun 15. päivänä 1918.  Keskustelun päätti edustaja Iivar Lantto (ml) : "Niin vasemmalla kuin oikealla on syytä antaa Suomen talonpojalle arvio niin paljon, että se orjatilasta päästetään vapaaksi vihdoin viimeinkin".  Laki tuli voimaan vuonna 1921.  Tämän seurauksena niin maanteiden rahoitus kuin niiden tekeminenkin siirtyi yksityisiltä tienpitovelvollisilta valtiolle.


Näin kertoivat isät ja äidit ennen

Taustaa  -  suullisen perimätiedon välittyminen


Aikaisemmin, kun useampia sukupolvia asui samassa taloudessa,  vietettiin hämyisät iltahetket puhdetöiden ääressä askarrellen ja rattoisasti tarinoiden.  Lapset ja nuoret kuuntelivat leikkiensä lomassa vanhempien ihmisten juttuja.  Nämä ukit, mummot, palkolliset, loiset ja kiertolaiset olivat ehkä kuulleet samat tarinat omien isovanhempiensa kertomina.  Näin perimätieto kulki kenties hieman muunnellen katkeamatta sukupolvelta toiselle.  (Viite:  Heikki Kupiainen,  "Kyläartikkeli")

Harvoissa paikoissa enää näin tapahtuu.  Eri sukupolvet asuvat kaukana toisistaan ja yhteisiä hetkiä jää kovin vähän, nekin kiireen sävyttämiä.  Vielä kuulee tarinoita kerrottavan  -  kenellä on siihen aikaa ja korvat niitä kuunnella.  Seuraavassa muutamia näytteitä tarinoista, jotka omalla tavallaan kertovat vanhan kirkonkylän mennneisyydestä.


Epäkelvoton mies


Tämän kertomuksen "näyttämöt" sijoittuvat Mielojoen maisemiin, Kulennoisten Niitlahteen ja Kallunmäen kirkkoon.  Mielosten  suku on asuttanut Kulennoisten kylää 1600-luvulta aina 1800-luvun alkukymmeniin asti.  Eräs suvun kaukaisista esi-isitä oli Kulennoislahdella valmistautumassa kokemaan verkkoja, kun hän havaitsi lahden vastakkaisella puolella käyskentelevän mesikämmenen.

Enempiä aikailematta Mielonen lähti karhun kaatoon.   Tappoaseinaan hänellä oli ainoastaan mela ja rannalta tempaisemansa kivi.  Itse kamppailusta ei ole säilynyt tarkempia kuvauksia, mutta sen lopputulos oli ollut karhun kannalta kohtalokas.  Se pääsi hengestään ja joutui luopumaan turkistaan, jonka Mielonen käsitteli asiaankuuluvalla tavalla.

Tieto karhunkaadosta oli ehtinyt levitä jo kirkonkylään asti  -  ainakin pappilaan.   Kun karhunkaataja sitten eräänä sunnuntaina meni kirkkoon, hän kuuli ihmeekseen papin kohdistavan sanansa hänelle : "Toi epäkelvoton mies;  tappoi kivenheittämällä metsänpedon,  eikä luovuta hänen nahkaansa minulle".


Eevastiinan kirkkomatka

Eevastiina Löppönen  (1840-1920)  oli noin kuusi-seitsemänvuotias,  kun hänen vanhempansa valmistautuivat kirkkomatkalle Kerimäelle.  Kirkko oli vielä käytössä Kallunmäellä viimeisiä vuosiaan.  Perhe asui Vuoriniemellä,  kuuden peninkulman  (1 peninkulma = 10 kilometriä) päässä Säämingin kirkolta.  Matka Kallunmäelle oli hieman lyhyempi ja turvallisempi kuin soutaa selkävesien yli oman seurakunnan pyhäkköön Kirkkoniemeen.

Taipaleelle oli siitä huolimatta lähdettävä jo lauantaina hvyissä ajoin,  sillä soutumatkaa kertyi melkoisesti Vuoriniemeltä Kulennoislahdelle.  Sieltä taivalta jatkettiin jalan maantietä pitkin Kerimäelle.

Ohitettiin Luostarilan käräjäkartano ja Kaksolan kappalaispappila torppineen, tuulimyllyineen.  Notkelman jälkeen alkoi pitkä nousu korkealle Kalliinmäelle.  Siellä syötiin eväitä ja levähdettiin.  Eväsnyytit ripustettiin mahtavan petäjän oksantynkään.  Mäeltä avautui laaja näkymä.  Montaakaan ihmisasumusta ei silmä erottanut, lukuunottamatta kahta torppaa, jotka olivat melkein kiinni toisissaan.  Joitakin paloaukeita näkyi siellä täällä, joilta tuulenhenki kuljetti poltetun kasken tuoksuja.

Kirkolle ei ollut enää pitkä matka.  Kun Löppösen perhe oli taivaltanut ensin jyrkän ja sitten loivan myötäleen Jääniityn reunaan, oli edessä tienhaara.  Oikealle tie vei Jouhenniemeen, ohi muutaman sadan kyynärän päässä olevan synkän piiskauspaalun.  Heti vasemmalla tie ylitti Kinttujoen, suoraan edessä näkyi matkan määränpää, kirkko korkealla kumpareellaan.  Kinttujoen virtaamassa vedessä huuhdottiin maantien pölyt ja liat pois.  Saatuaan kengät jalkaansa perhe lähti kävelemään kohti kirkonmäkeä.

Kallunmäen juurelta erkani tie Anttolaan, tien haarassa oli vähäinen asumus.  Mäen päällä silmäiltiin ympärille.  Maisemaa hallitsi tietenkin kirkko omalla kumpareellaan ja välittömässä läheisyydessä viljamakasiini sekä pitäjäntupa.  Eevastiina kysyi isltään:  "Mikä talo tuolla mäellä on, tuo missä on tuulimyllykin".  Isä selitti, että siellä on rovastin pappila, sinne mekin lähdemme yökortteeria katsomaan.

Käveltiin pitäjäntuvan ohi kivijalka-aitojen reunustamaa maantietä.  Ensimmäinen asumus oikealla oli kanttori Bergholmin puustelli.  Sitten tultiin pappilan tienhaaraan.  Oikealle kääntyvää tietä pitkin olisi päästy omaan, reilun peninkulman päässä olevaan Säämingin kirkkoon.

Pappilaan päästyään äiti meni kysymään yösijaa väentuvasta.  Sillä aikaa silmäiltiin levollista pihapiiriä.  Oikealla, ylämäen puolella seisoi vanha arvokas pappilan päärakennus.  Sitä oli aikojen kuluessa jatkettu ja korjattu monta kertaa.  Vastapäätä asuinrakennusta alamäen puolella oli navettarakennus ja näiden rakennusten välissä pihan pohjoissivulla pitkä talli-aittarakennus, jonka päässä väentupa sijaitsi.  Pihan etelänpuoleisella sivulla oli pienempiä rakennuksia:  sauna, aittoja ja kellari.  Siellä näkyi olevan myös pappilan ryytimaa ja humalatarha.  Väentupaan mahtui yöpymään.  Kun ilta oli jo pitkällä ja väsymyskin painoi, ei matkalaisten tarvinnut unta odotella.

Sunnuntaiaamuna lähdettiin kirkonmäelle, kun oli ensin syöty ja juotu.  Kirkkoväkeä saapui jalan kaikilta suunnilta.  Herrasväkeäkin oli liikkeellä hevosten vetämillä vaunuilla.  Löppösen perhe  kiipesi parvelle, heillähän ei ollut istumajärjestyksen mukaista paikkaa alhaalla, kun olivat toisesta seurakunnasta.  Kirkko oli ulkoapäin yhtä suuri ja melkein yhtä komea kuin Säämingin kirkko.  Sisältä se ei kuitenkaan  vetänyt vertoja Kirkkoniemen omalle pyhäkölle, jossa oli paljon enemmän maalattuja kuvia ja koristeita.

Mutta eihän tänne tultu pelkästään koristeita katsomaan, vaikka niilläkin oli oma viestintätehtävänsä ja arvonsa, vaan kuuntelemaan mitä kirkkoherra Neoviuksella tai Roscher-kappalaisella oli sanottavaa.  Saarnasta ei Eevastiina paljon ymmärtänyt, hän odotti sitä hetkeä, kun kanttori Bergholm aloittaisi jälleen virren lukkarinparvesta.

Kirkonmenojen jälkeen haukattiin eväitä kirkonmäellä.  Sitten oli aika lähteä pitkälle kotimatkalle.  Tästä kirkkomatkasta Eevastiinalla säilyi muisto läpi elämän.   Aikanaan hän kertoi siitä lapsenlapsilleen.  -  Nyt vuonna 1988,  Eevastiina Löppösen yli 80-vuotiaat lapsenlapset kertovat tuosta kirkkomatkasta omille lapsenlapsilleen.


Nimismies Kyanderin muistoja


Nimismies Zacharias Kyander on kertonut 1870-luvulta Yrjö Reijulan isoisän isälle Anders Kreijulalle elämästä entisessä kirkonkylässä.  Kyander on toiminut Kerimäellä nimismiehenä 1820-40 -luvuilla.  Seuraavassa muutamia murusia niistä vallesmannin tarinoista, jotka ovat runsaan vuosisadan aikana kulkeneet sukupolvelta toiselle:

Vainajien kuljetusten jäljiltä jäi kirkonmäelle purilaisaisoja niin runsaasti, että lähiseudun aidat pidettiin kunnossa niitä hyväksikäyttäen.  Häpeärangaistuksia varten kirkonmäellä oli jalkapuu eli häpeäpaalu ja kirkossa häpeäpenkki.

Suurempia rikkeitä tehneet ja sellaiset, jotka eivät pystyneet niitä rahalla sovittamaan, vietiin pieksämispaikalle.  Se sijaitsi Kinttusillan tienristeyksessä noin 300 metriä Jouhenniemelle päin.  Tien vieressä oli tarkoitusta varten pystytetty paalu, johon oli sopivalle korkeudelle kiinnitetty metallirengas.  Rangastava sidottiin käsistään renkaaseen riippumaan.  Ruoskan virkaa toimittivat pajunvitsakkeet.




Rippikoulumuistoja Kallunmäeltä


Pärttyli Mielonen   (1925-1901)  kävi rippikoulua Kerimäen kirkolla 1840-luvun alussa.  Samaa koulua kävi muuan savonrantalainen "poika",  jolla oli 5 lasta,  heistä vanhin jo rippikouluikäinen.  Tapaus ei liene ollut ennenkuulumatonta niihin aikoihin,  matkat kirkolle olivat hankalia Savonrannan perimmäisistä kylistä.  Sitten kun vihdoin saatiin aikaiseksi lähteä,  niin samalla reissulla saatettiin toimittaa kuulutukset, kastamiset, rippikoulut ja vihkimiset.  Aikaa oli varattava reilut kaksi viikkoa, sillä kuulutukset luettiin kolmena peräkkäisenä sunnuntaina.

Torppari Pärttyli Mielonen toimi myöhemmin Lötjölän ja Pitkälän  (kuuluivat Kerimäkeen)  kinkeripiireissä pitkät ajat sunnuntai- ja viikkokoulun opettajana.

Ulla Halonen on aikoinaan kertonut edellisen kaltaisia tarinoita Edvard Makkosen torpassa Anttolassa.  Kihlaparit ja kastettavat tulivat usein ruumissaaton mukana.   Silvennoisen Hilja Pitkämäeltä ei kuitenkaan astellut ruumissaaton perässä, vaan mielitiettynsä Alpon kanssa vihittäväksi pitkin Jääniityn reunaa.   Sulhanen huomautti morsiolleen "Elä kastele jalkojasi, vaan pane kengät jalkaasi".  Siihen Hilja sanoi, ettei sattunut olemaan kenkiä mukana.  - Ei siinä muu auttanut kuin kävellä takaisin Pitkämäelle kenkiä hakemaan ja taipua miehen turhamaisuuden edessä.

Viimeiseen ikäluokkaan, joka kävi rippikoulua Kallunmäellä, kuului Anna-Maria Matintytär Malkki  (s. 1834) Niinimäestä.  Hän pääsi ripille Jouhenniemen uudessa kirkossa.  Anna-Mariasta tuli myöhemmin emäntä Harjun Pärnäseen Anttolan kylässä.  Suurina kato- ja nälkävuosina 1866-68 hän osoitti lähimmäisenrakkautta ruokkimalla nälkään nääntyviä kulkijoita.


Ukonmurron karsikkokivi


Ukonmurrosta oli vielä viimeisten sotien jälkeen karsikkokivi muistona menneltä vuosisadoilta.  TVH:n miehet olivat lohkoneet sen parempiin tarkoituksiin, siitä ei ole ollut enää vuosikymmeniin mitään jäljellä.  Tapana oli hakata siihen vainajan nimikirjaimet, kun hautajaissaattue oli ehtinyt kiven kohdalle.  Todennäköisesti tapa oli käytössä jo Kallunmäen kirkon aikana.  Paavo Kupiainen (s. 1875)  Simpalan Ylä-Kapakkalasta oli vuoden 1890 paikkeilla mukana hautajaissaatossa Simpalasta Jouhenniemeen.  Ukonmurron karsikkokiven kohdalla saattue pysähtyi ja vainajan nimikirjaimet hakattiin kiveen.  Vanhan tavan mukaan hevosmiehelle tarjottiin viinaryypyt.  Tällä kerralla perinnnettä oli kuitenkin hieman muutettu sekoittamalla pirtua joukkoon.


Kallunmäen harjaniska kummitus

Edellämainittu Paavo Kupiainen on kertonut seuraavankin tapauksen:  Oli varhainen sunnuntaiaamu vuosisadan vaihteeen tienoilla.  Paavo Kupiainen, Kalle Muukkonen (s. 1870)  ja "Parta-Jussi" Muukkonen köröttelivät hevoskieseillä kirkkoon.  Siihen aikaan oli kuljettava Kallunmäen hautausmaan viereistä ikivanhaa maantietä myöten (1912 rakennettiin tienoikaisu, joka jätti Kallunmäen omaan rauhaansa).

Kun miehet saapuivat Kallunmäen kohdalle, alkoi kiviaidan takaa kuulua ääniä.  Syksyinen aamu oli vielä pimeä.  Yksinäinen kulkija olisi ehkä lisännyt vauhtia, mutta miehissä kun oltiin matkalla, uskaltauduttiin sentään ottamaan selvää oudoista äänistä.  Kuten tiedämme, juuri tuossa hautausmaan nurkassa on sijainnut useita katettuja hautoja.  Äänet tulivat eräästä tälläisesta haudasta.  - Lyhyempi tarkastelu osoitti yksinäisen sian olevan tonkimassa hautakammion pohjaa.



Kinkerien historiaa

Pyhäkoulu  -  vanhin toimiva koulu Kerimäellä


Rippimatkoina aikaisemmin tunnettuja katekismuksen opetustilaisuuksia alettiin kutsua 1700-luvulla Itä- ja Pohjois-Suomessa kinkereiksi.  Niitä on pidetty myös verojen kokoamista varten, jolloin väki saapui kylän  suurimpaan taloon.  Kestitys kuului asiaan ja kinkereille kokoonnuttiin koko perheen voimalla.


Väestökirjanpitoa


Näissä tilaisuuksissa papisto vertasi pitämäänsä kirkollista kirjanpitoa eli rippikirjaa läsnäolevaan väestöön.  Vanhimmat säilyneet Kerimäen seurakunnan rippikirjat ovat vuodelta 1747.  Sitä aikaisemmat ovat tuhoutuneet kirkonpalon yhteydessä.  Kinkereillä on lisäksi pidetty kinkeripöytäkirjaa 1870-luvulta lähtien.


Viikko- eli kiertokoulu

Kinkereiden tärkeimpänä tehtävänä oli kansan valistaminen.  "Lukusilla" määrättiin kinkeripiirissä pidettävien viikkokoulujen pitopaikat ja valittiin opettajiksi sopivia henkilöitä.   Näille viikkokoulujen opettajille maksettiin palkkaa vuonna 1880  3 markkaa.  Maksusta huolehtivaat manttaalimiehet.

Kinkereillä kuulusteltiin ja luettiin nouseva polvi vanhemmatkin.  Anttolan kinkereillä 13.2.1882 kanttori luetti yhteensä 41 lasta.  Kinkeripäiväkirjaan merkittiin arvostelu lukumerkkien mukaan:
           
X  = (moitteettomasti)   7 lasta
Y. = 12  "
Y  = (tyydyttävästi) 14  "
./. = (välttävästi)  
./  =  4   "
 /  = (heikosti)  1   "
 :  = (hyvin huonosti)  3   "

                                                                                                                                
Yhteensä                                   41 lasta    


Kiertokoulusta annettiin oppilaalle todistus, lukuseteli, ainakin 1900-luvun puolella.  Numeroin 1-4 arvosteltiin muun muassa seuraavia aineita: suoraluku, luetun käsittäminen, kirjoitus, luvunlasku ja veisuu.  Samaan lukuseteliin kirjoitti luettaja kinkereillä lukumerkit eli numerot ja kiertokoulun opettaja ennen kinkerinpitoa.  Kiertokoulu jatkui  kinkeripiireissä aina 1920-luvun loppupuolelle saakka.  Sitä pidettiin 3-4 talossa peräkkäin, yhdessä talossa korkeintaan kaksi viikkoa.





Pyhäkoulut

Pyhäkoulu on vanhin seurakunnissa toimiva koulutusmuoto.  Vuonna 1987 se saavutti maassamme 200 vuoden kunnioittavan iän.   Kerimäelle näitä kouluja ryhtyi perustamaan rovasti Alopaeus 1850-luvun lopulla.  Piispankäräjillä heinäkuussa 1871 havaittiin lasten lukutaito heikoksi.  Ratkaisuksi nähtiin tehokkaammin toimivat pyhäkoulut.  Vapaehtoisuuden varassa toimiva koulumuoto on osoittanut elinvoimaisuutensa eteläisen Kerimäenkin kinkeripiirissä jo 130 vuoden ajan.

Oppilasmääriä on kirjattu vasta 1920-luvulla.  Sodanjälkeiset suuret ikäluokat olivat pyhäkouluiässä vuosina 1950-65.  Näinä aikoina Anttolan, Kerimäen, Simpalan ja Tihviin kahdessatoista pyhäkoulussa kävi yhteensä yli 200 lasta.  Monet opettajista hoitivat tätä kutsumustehtäväänsä vuosikymmeniä.  Lasten vähennyttyä on 1980-luvun loppupuolella tällä alueella enää 2 toimivaa pyhäkoulua.


Kristillis-siveellinen elämä

1800-luvulla ja osittain vielä seuraavallakin vuosisadalla kinkereillä käsiteltiin seudun ihmisten elämää laidasta laitaan.  Kylänvanhin velvoitettiin toisinaan viemään pahennusta aiheuttaneet nuhdeltavaksi pappilaan.  Hölkytellessä hevosella Jouhenniemeen oli aikaa keskustella tapahtumien taustoista.

Kerrankin 1800-luvulla oli kinkereillä puitu perusteellisesti eräs pahoinpitelytapaus.  Jälkikäteen syyllinen tunnusti kylänvanhimmalle, ettei hän tule muuten toimeen, jollei pidä naisia kurissa.  1930-40 -luvuilla saatettiin iloita juopottelun ja "nimipäivätanssien" vähenemisestä, jonakin vuonna kinnitettiin huomiota korttipeliin metsissä, renttuiluun ja "tanssiraivoon".

Uukuniemeläisen herätysliikkeen kokouksia muisteltiin vuonna 1936:  "Ne olivat vielä rakkaassa muistossa".  Sodan jälkeen Kansan Raamattuseura oli hyvin voimakkaasti mukana hengellisissä tilaisuuksissa. Siirtolaisväestä kehoitettiin ottamaan oppia vuoden 1945 kinkereillä.  1940-luvun lopulla todettiin nuorissa tapahtunut herätys.


Kinkerit muutosten kourissa

Vielä vuosisadan alkukymmenillä kinkerit olivat kaksipäiväisiä.  Edellisenä iltana pidettiin seurat ja toisena päivänä varsinaiset kinkerit.  Usein tarvittiin ruokkimisessa talonväen lisäksi apuna pitokokkia ja apulaisia.  Väkeä saattoi olla toistasataa henkeä.  1950-luvulla kinkerit kokosivat vielä jopa 60 ihmistä,  mutta 1970-80 -luvuilla enää pari-kolmekymmentä.  Samalla ne muuttuivat iltatilaisuuksiksi ja notkuvat ruokapöydät vaihtuivat kahvitarjoiluksi.


Kinkeripiirit

Nykyinen kinkeripiirijako pohjautuu hyvin pitkälle vanhaan käytäntöön.   Jo 1870-luvulla oli Anttolan kinkeripiiri nykyisine  kylärajoineen, samoin Kerimäen ja Simpalan kinkeripiirit.  Kerimäenkylästä ovat rekisterinumeron 10, 11 ja 12  omaavat tilat kuuluneet Simpalan kinkeripiiriin jo ainakin edellämainitusta vuosiluvusta lähtien.   Kerimäen kinkeripiiristä lohkaistiin vuonna 1933 Tihviin puoli omaksi piirikseen ja vihdoin 1980 rajamäkeläiset saivat oman piirinsä.   Kirjoittajalle tuntemattomasto syystä Kerimäen kinkeripiiri joutui luopumaan nimestäänkiin 1970-luvulla.

Kinkereillä valitaan vuosittain kinkeritoimikunta, jonka puheenjohtajana toimii kylänvanhin.  Toimikunnan tehtävänä on huolehtia todistuksen ja palvelun toteuttamisesta omalla alueellaan.  Sen tulisi toimia yhteydenpitäjänä piirinsä asukkaisiin, seurakunnan työntekijöihin ja kirkkoherranvirastoon.


Anttola

Kylänvanhimmat:  Anders Pärnänen 1871-1877,  Pekka Hirvonen 1878-1883,  Heikki Pärnänen 1885-1886,  Reinhold Hukkanen 1897-1912,  Niilo Kosonen 1913-1930,  Abel Laamanen 1931-1953,  Toivo Toivanen 1954-1957,  Armas Nuutinen 1958-1960,  Ferdinand Luostarinen 1961-1964,  Veikko Juuti 1965-1978,  Väinö Hämäläinen 1979-1985,  Iikka Sairanen 1986-.

Pitkäaikaisimmat pyhäkoulunopettajat:  (seuraavat viisi opettajaa ovat 1870-80  -luvuilta) David Hannikainen,  Pekka Hirvonen,  Albin Tervonen,  Johan Kosonen ja Alfred Rask.  1900-luvulta:  Alpiin Kervinen 12 vuotta,  Lyyli Pärnänen 6 vuotta,  Laura Kosonen 10 vuotta,  Hilja Kosonen 8 vuotta,  Helmi Leskinen 7 vuotta,  Ida Kaipio 9 vuotta,  Helvi Paajanen 8 vuotta,  Ester Kärkkäinen 8 vuotta,  Lyyli Leskinen 18 vuotta,  Helmi Kokkonen 10 vuotta,  Jenny Laamanen 14 vuotta,  Kauko Kivimurto 14 vuotta,  Vuokko Hakulinen 1977-.

Lapsimäärät Anttolan pyhäkouluissa (2-3 kpl) ovat vaihdelleet seuraavasti:  1920-luvulla noin 70 oppilasta, seuraavilla vuosikymmenillä 30-40.  Huippu sattui 1950-luvun loppuun, yli 90 oppilasta.


Lähetyspiiri

Anttolan lähetyspiiri alkoi kokoontua säännöllisesti vuonna 1958.  Vastuuhenkilöinä ovat toimineet Armas Nuutinen,  Lyyli Leskinen,  Enni Kainulainen,  Airi Rauhansalo,  Kauko Kivimurto,  Helvi Laamanen ja Eila Niiranen.

Anttolan koulu kokoaa niin Anttolan kinkeripiirin kuin koko koulupiirin ihmisiä suojiinsa.  Perinteeksi on muodostunut palmusunnuntaina pidetty kyläkirkko koululla sekä joulujuhlat, joita ovat viime vuosina järjestäneet alueen lähetyspiirit ja pyhäkoulut yhdessä kyläyhdistyksen kanssa.


Kerimäki

Kylänvanhimmat:  Pekka Tynkkynen 1870-1884,  Pekka Seppänen valittu 1884,  Arnd Pesonen mainitaan vuosina 1915-1918,  Ernst Hirvonen 1919-1930,  Edvard Andersson-Reijula 1931-1953,  Eero Hirvonen 1954-.

Pyhäkoulunopettajat:  Juho Kinnunen 1872-1886,  Muita opettajia 1800-luvun loppupuolelta: Antti Sipeläinen, Pekka Tynkkynen,  Anders Kreijula,  Abram vanhempi ja nuorempi Sihvonen,  Heikki Silvennoinen,  Maunu Mutka ja Paavo Laamanen.  Juho Kinnusta kiitettiin ahkerana pyhäkoulunopettajana.  Hän piti myös viikkokoulua, samoin  Maunu Mutka ja Paavo Laamanen.  1900-luvulta:  Emerik ja Olga Vatanen 7 vuotta,  Alma kankanpää 11 vuotta,  Mimmi Sihvonen 7 vuotta,  Elli Leinonen 9 vuotta,  Edit Sihvonen 20 vuotta,  Eero Hirvonen 36 vuotta,  Emmi Nousiainen 7 vuotta,  Armas Nousiainen 9 vuotta,  Eeva Mielonen 11 vuotta,  Rauha Nousiainen 16 vuotta,  Sisko Pohjola 7 vuotta,  Hilja Ollikainen 10 vuotta,  Helge Sihvonen 13 vuotta,  Kerttu Sihvonen 24 vuotta,  Hiskias Kirmanen 15 vuotta,  Kirsti Leskinen 7 vuotta ja Valtter Leskinen 10 vuotta.

Oppilasmäärät pysyttelivät vuosisadan alusta lähtien aina tuonne 1950-luvun alkuun kuudenkymmenen paremmalla puolella.  Suurten ikäluokkien ansiosta päästiin muutamana vuonna yli 100 oppilaan lukemiin.  Sen jälkeen oppilasmäärissä on ollut tasaista laskua.  Kun parhaimmillaan oli kolme pyhäkoulua toiminnassa, käyvät tällä hetkellä Kerimäen kinkeripiirin lapset joko Anttolan tai Simpalan pyhäkouluissa.


Lähetyspiirit

Kerimäenkylälle perustettiin NNKY:n osasto vuonna 1910.  Jo perustamisvuonna jäseniä oli noin 50.  Pitkäaikaisena sihteerinä toimi Elli Leinonen.  Hänen aikanaan yhdistyksellä oli vilkasta toimintaa, muunmuassa tyttöosasto perustettiin 1934.  Puolet tuloista luovutettiin lähetykselle.  Osaston puheenjohtajina ovat toimineet Fanny Hypèn,  Alma Manelius ja Elli Leinonen,  sihteerinä Elli Leinonen ja Martta Seppänen.  Ompeluseuratoiminta loppui vuonna 1960.

Silvolan lähetyspiirin toiminta käynnistyi vuonna 1952 Hilja Piutusen aloitteesta.  Sitä kutsuttiin "lähetyspiiri kakkoseksi",  kun kinkeripäiväkiran mukaan Elli Leinosen ja Hilja Pieojan johtama NNKY:n ompeluseura oli "ykkönen".  Lähetyspiiri "kakkosen" vetäjinä ovat toimineet Kirsti Leskinen,  Siiri Koistinen,  Laila Väisänen,  Kerttu Sihvonen,  Elvi Ollikainen ja Irma Kuvaja.  Piirin tointa-alueelta ovat päässeet lähetyskentille Mirja Pesonen ja Kaarina Vanne o.s. Sihvonen.

Silvolan koulu kristillisen toiminnan keskuksena


Anttolan kinkereillä todettiin vuonna 1955,  että kristillinen toiminta keskittyy Silvolaan.  Näinhän asia olikin niin kauan kuin Silvolan kansakoulu oli toiminnassa.  Siellä kokoontuivat niin nuoret kuin vanhemmat omiin kerhoihinsa,  raamattupiireihin ja seuroihin.  Siellä harjoitteli myös kirkkokuoro.  Koulun avarat yläkerran luokkahuoneet täyttyivät koulupiirin ihmisistä joulunalusviikkojen myyjäisiin ja tapaninpäivän joulujuhlaan.

Kesäkirkko:  Oma erityinen oikeus ja velvollisuus Kerimäen kinkeripiirillä on huolehtia Kallunmäen hautausmaajuhlan järjestämisestä ja tämän perinteen jatkumisesta.

Maallikkopuhujia:  Kinkeripiirissä on vuosikymmenien aikana asunut monia maallikkopuhujia,  joista mainittakoon Huugo Leskinen (s. 1888),  Valtteri Leskinen (s.1907)  ja Hiskias Kirmanen (s.1912).  Viimeksi mainittu syntyi samassa Sikopohjan kylässä Uukuniemellä kuin Helena Konttinen,  uukuniemeläisen herätysliikkeen vaikuttajanainen.  Hiskias Kirmanen julisti voimakkaalla äänellä,  jonka äänen huonokuuloinen, yli 90-vuotias Paavo Kupiainenkin kuuli.  -Hän piti Hiskiasta jo senkin takia hyvänä saarnamiehenä.  Kirmanen kierteli puhujamatkoilla laajemmaltikin,  erikoisesti Parikkalan Oronmyllyllä.


Simpala

Kylänvanhimmat:  Pekka Seppänen 1873-1882,  Juho Heikinpoika Muukkonen 1884-?,  Paavo Mielonen (muistitiedon mukaan),  Mikko Rytkönen 1915-1918,  Paavo Kupiainen 1919-1957,  Pekka Kupiainen 1958-1970,  Viljam Tynkkynen 1971-1979,  Einar Turtiainen 1980-1986,  Markku Laamanen 1987-.

Pyhäkoulunopettajat:  1800-luvun loppupuolelta:  Hanno Kuutti,  Paavo Kupiainen ja Mooses Muukkonen.  1900-luvulta:  Pekka Kupiainen 50 vuotta,  Katri Kupiainen 27 vuotta,  Alpiin Kupiainen 9 vuotta,  Suoma Tynkkynen 7 vuotta,  Alina Laamanen 24 vuotta,   Ulla Aalto 18 vuotta ja Eeva Mielonnen vuodesta 1987 lähtien.

Oppilasmäärät Simpalan pyhäkouluissa (3 kpl) ovat olleet 35 oppilaan paikkeilla.  Poikkeuksen tekevät 1920-luvun loppupuoli ja 1950-luvun alku, jolloin päästiin kuuteenkymmeneen pyhäkoululaiseen.  Sen jälkeen on tapahtunut roima lasku niinkuin muuallakin.

Simpalan pyhäkoulun joulujuhla  -  koko kylän juhla:  Pekka Kupiainen (s. 1892),  Simpalan pitkäaikaisin pyhäkoulunopettaja,  tunnettiin monipuolisena miehenä.  Musiikkiopiston käyneenä hän joutui myös tarvittaessa hoitamaan kanttorin ja kuoronjohtajan tehtäviä.  Ikimuistoisia olivat hänen järjestämänsä joulujuhlat,  jotka useimmiten pidettiin hänen kotonaan Kapakkalassa.

Iivari Kuutti (s. 1913),  pyhäkoululainen 1920-luvulta, muistelee:  Joulujuhlatunnelma alkoi jo talvitien yli kaartuvista lumen painamista puista ja kulkusten kilinästä.  Jouluvirren sanat ja sävelet kiirivät vastaan täydestä tuvasta.  Kaikki tämä yhdessä kynttilöin valaistun joulukuusen kanssa loi pienen pojan mieleen taivaallisen tunteen.  Pekka Kupiainen ja opettaja Alma Manelius soittivat, johtivat yhteislaulua ja pyhäkoululaisten esityksiä, joista Iivari muistaa pienet tontut piirissä heittämässä suolaa joulupuuroon.  Ainoa huoli muistelijalalla oli siitä, etteivät tontut suolaisi puuroa piloille....


Tihvii


Kylänvanhimmat:  Pekka Turunen 1933-1947,  Paavo Vatanen 1948-1956,  Onni Laamanen 1957-1976,  Aulis Muhonen 1977-.

Pyhäkoulunopettajat:  Iida Kosonen 17 vuotta,  Helmi Uusitalo 15 vuotta,  Elna Kosonen 8 vuotta,  Helvi Laukkanen 33 vuotta,  Aili Behm 24 vuotta,  Jenny Parkkonen 33 vuotta,  Hilja Vepsä 8 vuotta,  Soini Laamanen 11 vuotta,  Onni Laamanen 16 vuotta,  Airi Rask 25 vuotta,  Airi Vatanen 9 vuotta,  Armas Nuutinen 14 vuotta,  Annikki Kosonen 9 vuotta,  Salme Makkonen 7 vuotta ja Anna-Liisa Makkonen 7 vuotta.

Tihviillä   lapsia on riittänyt pyhäkouluihin (2 kpl) yhteensä noin 50 oppilasta aina 1960-luvun loppupuolelle saakka.

Lähetyspiiri


Vuonna 1958 tihviiläiset kokoontuivat Ensio Lehtosen orpokodin hyväksi ompeluseuroihin.  Kolme vuotta myöhemmin toinen puoli tuotoista annettiin lähetykselle.  Näin jatkui vuoteen 1970.  Siitä lähtien on kokoonnuttu pelkästään lähetyksen hyväksi.  Vastuuta lähetyspiiristä ovat kantaneet Onni Laamanen,  Anna-Liisa Makkonen,  Salme Makkonen,  Anneli Kosonen,  Seija ja Esko Kosonen sekä Pirkko Kosonen.  Lähetyskentille Tihviiltä on lähtenyt Helmi Makkonen.

Muuta toimintaa:  Raamattupiiri toimi pitkään yhdessä Kerimäen kinkeripiirin kanssa.

Maallikkopuhujia: Pekka Turunen (s. 1872), Tihviin kinkeripiirin kylänvanhin, oli aikoinaan tunnettu maallikkopuhuja kansakoululla ja kylillä järjestetyissä seuroissa.  Turusen talossa asui toinenkin puhuja, "Ukko" Hörman.  Hörman kierteli yhdessä Turusen ja seurakunnan pappien kanssa 1920-30 -luvuilla hengellisissä tilaisuuksissa kuten kinkereillä.


Rajamäki

Rajamäkeen perustettiin oma kinkeripiiri vuonna 1980.

Kylänvanhimmat:  Yrjö Reijula 1980,  Lilja Tykkyläinen 1981-1983  ja Tyyne Reijula vuodesta 1984.




Rukoushuone- ja muistomerkkihanke

Vanhan kirkonmäen tulevasta käytöstä on ajoittain keskusteltu jo lähes 80 vuotta.  Paikan arvo oli tajuttu monella eri taholla jo vuosisadan alussa,  ja siellä oli alettu viettää kesäisin hautausmaajuhlia vuodesta 1909.

Kesäkuussa vuonna 1912 kirkonmäelle tai sen välittömään läheisyyteen suunniteltiin rakennettavaksi kansakoulu.  Hankkeesta oli olemassa kuvernöörin määräyskin,  mutta kuukauden kuluttua,  1. päivänä heinäkuuta, kuntakokous päättikin äänestyksen jälkeen sijoittaa kansakoulun asematien risteykseen.  Vähemmistö kannatti vanhaa kirkkomäkeä.

Muutaman vuoden kuluttua syntyi Silvolan NNKY:n jäsenten keskuudessa ajatus rukoushuoneen pystyttämisestä tuolle historiallisesti arvokkaalle paikalle.  Rahaa ryhdyttiin kerämään tarkoitusta varten.  Tavoite tuntui kaukaiselta,  mutta sen saavuttamiseen uskottiin.

Jotkut katsoivat kirkonmäen läheisyyteen vuonna 1929 rakennetun seurojentalo Katajalan loukkaavan pyhiä arvoja.  Kolmen vuoden kuluttua siellä vieraillut hiippakunnan piispa Erkki Kaila ei nähnyt asiassa mitään sopimatonta.  Katajala paloi vuonna 1942.  Sotien jälkeen lähetti rovasti Pohjannoro tontin omistaville seuroille kirjeen,   jossa hän kehoitti niitä olemaan rakentamatta paikalle uutta seurantaloa.  Silvolan maamiesseura ja V- ja U-seura Nousu hankkivatkin uuden tontin hieman sivummalta.

Paavo Pulkkiselle vaihdossa jäänyttä entistä Katajalan tonttia olikin suunniteltu rukoushuoneen paikaksi,  sillä sotien jälkeen hanke sai uutta tuulta siipiensä alle.  Paavo Pulkkinen tarjosikin tonttia lahjaksi rukoushuonetta varten ehdolla,  että se on rakennettava 10 vuoden kuluessa.

Seurakunta kuitenkin tyrmäsi hankkeen.  1960-luvulla oli tarkoitus perustaa rukoushuoneyhdistys viemään asiaa eteenpäin.

Myös hautausmaa aiottiin ottaa uudelleen käyttöön.   Siinä tarkoituksessa seurakunta suoritti Kallunmäellä valmistavia töitä.  Hautausmaa-alue tasattiin ja sinne ajatettiin täytemaata.  Samalla kiviaitaa kunnostettiin ja hautausmaa sai nykyisen porttinsa.  Pohjaveden pilaantumisvaaran takia hautausmaata ei kuitenkaan saatu ottaa käyttöön.  Seurakunta ei katsonut 1970-luvullakaan olevan taloudellista mahdollisuutta rukoushuoneen rakentamiseen.  Toisaalta museovirasto ei antanut lupaa rakentaa vanhalle kirkonmälle muuta kuin muistomerkin.

Rukoushuone- ja hautausmaa-asiaa olivat joutuneet pohtimaan rovastit Arvo Pohjannoro ja Kalervo Koskimies.  Koskimiehen jälkeen vuonna 1972 kirkkoherraksi valittu Pentti Liukkonen pääsi tekemään tuttavuutta asian kanssa vuonna 1973,  kun Silvolan NNKY:n lakkaustuskokouksessa luovutettiin seurakunnalle yhdistyksen varat, 8.369,- markkaa käytettäväksi muistomerkin rakentamiseen.

Seurakunta oli jo 1940-luvulla tehnyt suunnitelmia muistomerkkiä varten,  mutta ne katsottiin vanhentuneiksi.  Muistomerkin suunnittelua varten julistettiin kilpailu,  jonka voitti Kerimäenkylästä kotoisin oleva Risto Silvennoinen.  Hänen piirtämänsä luonnoksen pohjalta Savonlinnan Kiviveistämö valmisti alttarinmuotoisen muistomerkin.  Se paljastettiin ison kirkon 130-vuotisjuhlien yhteydessä vuonna 1978.

Vanhan kirkon mäki kokooontumispaikkana 1900-luvulla
- villiintynyt ryteikkö vai hoidettu Herran puisto

Yli puolivuosisataisen unohduksen jälkeen kirkonmäki sai eloa,  kun vuonna 1909 matkasaarnaaja Hölttä järjesti siellä hautausmaajuhlan,  joka kokosi väkeä noin 330 henkeä.  Tästä tilaisuudesta on otettu valokuva,  jossa saarnamies seisoo kuulijakuntansa keskellä.  Kansa titureelasi Hölttää piispaksi,  koska hän kantoi rinnallaan riippuvaa "piispanristiä".  Tämä Joutsasta (toisten tietojen mukaan Rantasalmelta) kotoisin ollut mies kierteli vielä myöhemminkin seudun taloissa seuroja pitäen ja kesällä hänet nähtiin myös Kallunmäellä.  Taloon tultuaan hän toivotti aina "Herran rauhoa teille kaikille!"

Seurakunnan valmistautuessa viettämään 300-vuotisjuhliaan vuonna 1932 myös Kallunmäkeä siivottiin juhlaa varten.  Kirkkoherra Arvo Pohjannoro oli talkoita johtamassa ja osallistui itsekin töihin.  Juhlaa varten seurakunta oli teettänyt puuseppä Tauno Salmella hautausmaan  "aurinkoportin" sekä saarnakorokkeen.

Tämän jälkeen Kallunmäellä onkin lähes joka kesä vietetty hautausmaajuhlia tai muistoseuroja,  millä nimellä siitä aikojen kuluessa lienee kutsuttukin.  Viime vuosina on puhuttu kylä- tai kesäkirkosta.  Näissä tilaisuuksissa on ollut mukana seurakunnan papin lisäksi lähikylien maallikkopuhujia sekä usein myös Silvolan kuoro.

19. heinäkuuta 1948 juhlittiin Kerimäen 100-vuotista kirkkoa Kallunmäelläkin.  Paikalla oli myös Viipurin hiippakunnan piispa Ilmari Salomies.  Juhlapuheessaan taloustirehtööri Niilo Kosonen korosti erikoisesti menneiden sukupolvien edustajien,  tamelikkojen työtä.

Seuraava suurempi juhla liittyi Kerimäen kirkon 130-vuotisjuhliin 1978.  Silloin paljastettiin edellisessä luvussa mainittu muistomerkki vanhan kirkon alttaripaikalla.  Hankkeen eteenpäinviejä Eero Hirvonen lausui tilaisuudessa tervehdyssanat ja rovasti Erkki Hirvonen piti paljastuspuheen.  Paikkakuntalaisten esittämää ohjelmaa seurasi parisataa ihmistä

1980-luvulla on joka kesä pidetty kaksikin tilaisuutta.  Erikoisesti nuoria soittajia ja laulajia on ollut mukana näyttämässä taitojaan.  Viime vuosina ovat yleisömäärät kesäkirkossa pysytelleet viidenkymmenen paremmalla puolella.


Alueen hoidosta

1980-luvulla on käyty kiivastakin keskustelua Kallunmäen hoidosta.  Tämän vuosikymmenen alussa hautausmaalla on tehty varsin suuri "puusavotta".  Ensisijaisesti sieltä on poistettu lahovikaisia puita ja muutakin puustoa harvennettu.  Tämän jälkeen alueelle on istutettu koivuntaimia.

Vielä vuosisadan alussa hautausmaalla ei ollut juuri lainkaan puustoa,  lukuunottamatta suurta kuusta ja muutamia pihlajia papinhautojen ääressä.  Kirkkotarhan suuret koivutkin ovat kasvaneet vasta kirkon purkamisen jälkeen.

Alueella 1986 käynyt museoviraston edustaja antoi ohjeita alueen puuston hoidosta.  Sitä pitäisi käsitellä niin,  että hautausmaan kiviaidat näkyvät joka suuntaan puiden väleistä.  Vuosikymmenien ajan alueen hoito oli seurakunnalle vaivatonta,  kun pienten karjojen omistajat niittivät alueelta lehmilleen heinät ja vesat.   Nyt tarvitaan jo seurakunnankin aktiivista panosta,  jos tämä kulttuurihistoriallisesti arvokas alue halutaan pitää hyvinhoidettuna.
 
Powered by Smart Kotisivutyökalu