LENTÄVÄ KALAKUKKO ITÄ-SAVOLAISEEN TAPAAN

Anttola – Simpala – Kerimäki –kyläkirjasta (1988), osion kirjoittanut Martti Hyvärinen

Savonlinna saa rautatien ... ja Kerimäki siinä sivussa

Rautatien rakentaminen Savonlinnaan oli tullut ensimmäisen kerran esille jo vuonna 1871, mutta hanke nytkähti liikkeelle vasta, kun vuonna 1879 asetettu rautatiekomissio suunnitteli suurruhtinaskunnan emärataverkoston. Se ehdotti, että rakennettaisiin etelä-pohjoissuunnassa kolme emärataa: Pohjanmaan, Karjalan ja Savon radat. Vasta siinä vaiheessa, kun Savon rata oli melkein valmis ja Karjalan ratakin päätetty asia, tuli rautatieyhteys Savonlinnaan ajankohtaiseksi. Melkein kaikkiin niihin ehdotuksiin, joita eri aikoina oli laadittu maan rautatieverkkoa varten, kuului Pohjanmaalta Jyväskylän kautta Savon ja Karjalan radalle ulottuva poikkirata. Tätä pidettiin tärkeänä, koska sen katsottiin lisäävän kauppaa maan läntisten ja itäisten osien välillä ja ennen kaikkea parantavan Pohjois- ja Länsi-Suomen yhteyksiä keisarikunnan pääkaupunkiin.

Vuoden 1900 valtiopäivät teki päätöksen Savonlinna – Elisenvaaran radan rakentamisesta. Uutinen herätti Savonlinnassa ja myös sen ympäristössä melkoisen innostuksen. Savonlinna-lehti kertoo: ”Kun tieto onnellista säätypäätöksestä oli tullut tunnetuksi kaupungissa, oli yleinen riemastus niin suuri, että emme ainakaan me ole nähneet moniin aikoihin, tuskin koskaan, sellaista riemua. Iloisia kasvoja oli kaikkialla, kaikki jokapäiväiset huolet ja murheet olivat äkkiä poispyyhityt, kaunis onnellinen tulevaisuus kajasti jokaisen mielessä.” – Lyseolaiset järjestivät juhlakulkueen, työväenyhdistys ja palokuntalaiset marssivat pitkin katuja soittokunnan puhaltaessa isänmaallisia säveliä ja Seurahuoneella järjestettiin yleisöjuhla.

Huhtikuussa 1902 lähetetyssä kirjelmässä käski Keisarillinen majesteetti, valtiopäivien päätöksen vahvistaen, rakentamaan normaaliraiteisen rautatien Savonlinnasta Elisenvaaran asemalle. Pian tämän jälkeen senaatti määräsi tie- ja vesirakennusten ylihallituksen tutkimaan ratalinjaa ja laatimaan täydellisen ehdotuksen ja kustannusarvion. Aikanaan sitten näin aloitettu suunnittelutyö saatiin päätökseen ja radan rakentaminen saattoi alkaa.

Vihkiäiset ja juhlajuna

Tammikuussa 1908 kokoontui arvovaltainen kutsuvierasjoukko Savonlinnan – Elisenvaaran radan juhlallisiin vihkiäisiin. Näin Savonlinna ympäristöineen oli saanut suoran rautatieyhteyden siihen suuntaan, joka sen elinkeinoelämälle oli tärkein – Viipurin ja Pietarin suuntaan. Sitä ei kuitenkaan ollut tarkoitettu pääteasemaksi vaan läpikulkupaikaksi, ja suunnitelmissa edellytettiin, että Savonlinnan – Elisenvaaran rataa jatkettaisiin myöhemmin Savon radalle.

Kaikelle kansalle järjestettiin seuraavana kesänä mahdollisuus ottaa kyytiä ilmaisessa juhlajunassa. Avovaunuihin oli rakennettu puupenkit ja vaunujen nurkkiin oli kiinnitetty juhannuskoivut koristeiksi. Anttolan seudulta oli mukana mm. Akseli Katajavuori. Silvolan asemalla ei tainnut olla paljon katselijoita, sinne ei oltu vielä tietä rakennettu. Mutta Naukkarilan ylikäytävälle oli kokoontunut paljon väkeä junan kulkua ihmettelemään. Esimerkiksi Edvard Laukkanen, silloin 9-vuotias pikkupoika, oli tullut Niinimäestä ja 13-vuotias Hilma Pesonen juoksi puolen kilometrin päästä Pesolasta junan äänen kuullessaan.

Rautatie Kerimäelle

Mutta eipä kiirehditä asioiden edelle. – Ennen kuin uutta rataa päästiin juhlimaan ja juhlajunalla huristamaan läpi Itä-Savon kylien ja salojen, oli vielä monta mutkaa matkassa. Kerimäelläkin piti miettiä, että…

Mistä paikka asemalle? Entä nimi?

Seudulle oli tulossa rautatie ja asemarakennus. Monet paikkakuntalaisetkin alkoivat syynätä sopivinta paikkaa asemalle, jonka pihassa pian koppalakkinen asemapäällikkö lippuaan heiluttelisi. Jotkut ehdottivat Tynkkylänmäkeä ja perustelivat kantaansa mm. sillä, että paikalle päästiin Anttolasta Pataharjun tietä myöten. Siis kulkuyhteys oli jo olemassa. Toinen varteenotettava vaihtoehto, Silvola, sijaitsi tiettömän taipaleen takana.

Silvolan puolesta kamppaili sisukkaasti Mooses Muukkonen (s. 1846), vaikutusvaltaiseksi ja peräänantamattomaksi mainittu isäntämies. Hänen tiedetään käyneen jopa Helsingin herrojen luona saadakseen tahtonsa läpi. Ja niin kävikin, että erinäisten vaiheiden jälkeen asema päätettiin rakentaa Silvolaan, ennen kaikkea maastollisten seikkojen takia – Tynkkylänmäen kohdallahan rata sijaitsee rinteessä. Aikanaan sitten Silvola sai tiensä, jota varten maata pakkolunastettiin Hannikkalan ja Sirolan tiloista (v. 1913).

Radanrakentamisen edistyessä etsittiin sopivaa nimeä uudelle asemalle. Asian ratkaisemiseksi järjestettiin ainakin yksi kokous, jossa asiaa joukolla pohdittiin. Kokouksessa aseman nimeksi ehdotettiin Kerimäkeä, mutta esitys ei mennyt läpi, ei  myöskään Naukkarila, vanhan kylän ja talonnimi. Joku tarjosi Simpalaa, mutta tuloksetta.

Isäntä Juho Kinnusella (s. 1841) oli esitettävänään varteenotettava ehdotus – hänellä oli varmaan muutoinkin asiaa kokoukselle, sillä hän joutui luovuttamaan maitaan radan alle. Kinnunen esitti aseman nimeksi Silvolehtoa, nimeä, jolla aseman seutua oli jo kauan kutsuttu. Tästä ehdotuksesta muotoutui aseman nykyinen nimi, Silvola. Tosin on myös sanottu, että nimen lähteenä olisi Silvolampi, alkuaan hetteinen kivenpudotuspaikka, jonka kerrotaan yhden ainoan yönseudun aikana muuttuneen montusta lammeksi…

Kiskoista leipää ja särvintä

Kun rata- ja asema-alueet oli pakkolunastettu maanomistajilta v. 1906, käynnistyivät työt tällä rataosalla samana vuonna. Esimerkiksi Tynkkylänmäki-Saramäki –osuudella jouduttiin louhimaan useita kallioleikkauksia, ja se tarjosi työtä monille paikkakunnan miehille hevosineen. Kiviä ja hiekkaa kuskattiin työmaille. Soraa ajettiin talvikelissä Sylkyn saaresta (Rapasaari). Jokaisesta ajetusta kuormasta sai ajuri kolmikulmaisen metallilevykkeen, jota vastaan tili myöhemmin maksettiin.

Radan valmistuttua jatkui VR:n ja paikkakuntalaisten työsuhde. Halkojen, egyptinparrujen, propsien ym. puutavaran matka asemalta maailmalle vaati monen käsiparin ahkeraa työtä. Ratapölkkyjen hankinta, veistäminen ja sahaus työllisti aikanaan sekin. Louhen kaivokselta tulevan kalkin lastaus alkoi 1940-luvulla, sokerijuurikkaan matkaan saattaminen vilkastutti aseman elämää myöhäissyksyisin erityisesti 1960-70 –luvuilla. Kuluvan vuosikymmenen (1980-luku) lastattavaa ovat olleet Louhen kalkin lisäksi Enonkosken malmirikaste ja Kokkovuoren kivimurske. Erona menneisiin vuosikymmeniin on se, että nosturin ahnas kita on korvannut lapion ja miehen sylin – rautatie tarjoaa työtä vain muutamille paikkakuntalaisille. 

Tarinaa topparoikista

Radan rakentamiseen ja kunnossapitoon tarvittiin topparoikiksi kutsuttuja työryhmiä.  Silvolan aseman vaikutuspiirissä vuodatti hikeään kaksi topparoikkaa, joiden työtä ratavartijat johtivat.  Saramäen vahtituvan ensimmäinen ratavartija oli Kusti Salmi ja Tynkkylänmäen Alex Hinttala.  Kerrotaan, että kauempaa tulleiden topparoikkalaisten ja paikkakunnan nuorten miesten välit eivät aina olleet erityisen lämpimät.  Eräs syy lienee ollut, että rautatien liepeillä puurtavien joukossa oli myös salskeita nuorukaisia, joiden näkeminen herätti kylän tytöissä kummaa levottomuutta...

Topparoikkalaisia asui mm. Simpalan Kurkelassa.  Taloa isännöi tuohon aikaan Paavo Mielonen, (s. 1853),  vakavamielinen mies,  kylänvanhin,.  Eräs radanrakentaja piti häitään talossa ja miehet tavan mukaan alkoivat ryypiskellä.  Simpalalaisten ja radanrakentajien välille syntyi riitaa,  joka muuttui käsirysyksi ja lopulta hurjaksi tappelun nujakaksi.  Aluksi radanrakentajat olivat niskan päällä,  mutta sitten simpalalaiset terästyivät ja löylyttivät yhden vastustajan pahimmista tappelupukareista perinpohjin.  Pahoin lyöty ja nöyryytetty mies nostettiin tuvan penkille,  ja talon isännän kysellessä vointia kuului vastaus;  "Ei se kipu mittää, mutta se häppii..."  Ja tuskinpa kahden ryhmittymän välinen riita ja nujakointi tähän loppui.

Topparoikkalaisista puhuttaessa on muistettava, että he kovalla työllä ja hiellä raivasivat tietä uuden ajan rautahevoselle,  sitoivat Kerimäenkin rautaisin kiskoin kiinni suureen maailmaan.  -  Niin he kaatoivat metsää matalaksi,  katkoivat vesakkoa,  lapiovat soraa,  junttasivat paaluja,  kiilasivat kiviä,  halkoivat kallioita.  Ja niin linja aukeni korpeen,  hiekkapenger kohosi,  pölkky putosi pölkyn viereen,  kisko tarttui kiskoon...

Nimiä, työtehtäviä, vuosiluku

Vuosikymmeniä jatkunut kiskojen kolke, rautakyljen väsymätön kulku Kerimäen kautta,  on vaatinut osaavia käsiä,  tarkkoja silmiä ja korvia  -  rautatie on sitonut kylillemme koko joukun "rautatieammattilaisia".  Seuraavassa on luettelo,  johon on koottu Silvolan aseman vaikutuspiirissä työskennelleiden ihmisten nimiä, työtehtäviä ja vuosilukuja.   Osa tiedoista pohjautuu kirjallisiin lähteisiin, osa on muistitietoa.

 

Ahokas, kirjuri vuoteen 1953
Heino, Tynkkylänmäen ratavartija
Heiskanen Aune, asemamies 1946-47
Hinttala Alex, Tynkkylänmäen ratavartija
Häkkinen Väinö,  Tynkkylänmäen ratavartija
Koponen Maire,  asemamies v. 1947
Koskinen Jorma,  asemapäällikkö vuodesta 1980
Kuismin Jaakko,  asemamies
Kupiainen Pekka,  soranajaja
Laamanen Viljam,  s. 1883,  soranajaja
Makkonen Edvard, s. 1863,  soranajaja
Matakainen,  Saramäen ratavartija
Mielonen Paavo,  s. 1866,  soranajaja
Näveri Elma, kirjuri 1953-63,  vt. asemapäällikkö v.1964
Paulin,  Saramäen ratavartija
Pulkkinen,  Saramäen ratavartija
Rask Yrjö,  Saramäen ratavartija
Roine,  asemapäällikkö
Ruohtula August,  s. 1876,  asemapäällikkö 1908-13
Räty Onni,  asemapäällikkö 1956-79
Räty Antti,  s. 1882,  asemamies 1908-46
Salmi Kusti,  Saramäen ratavartija
Sihvonen Helge,  asemamies 1946-78
Siikanen Viljo,  s. 1898,  Silvolan pysäkinhoitaja 1944-54, asemapäällikkö 1955-63
Standberg Anders,  s. 1872,  kirjuri
Tuliainen Irja,  asemamies 1948-82
Turunen,  Tynkkylänmäen ratavartija
 

ja matka jatkuu...

Matti ja Liisa istuivat vastakkain,  tuijottivat toisiinsa ja pitelivät kiinni.  Kummastakin tuntui heistä, kuin istuisivat he vauhkon hevosen rattailla,  joka suitsettomin suin alamäkeä laukkasi.  Kerran oli Liisa koskea laskenut,  mutta ei se niin hirveätä ollut kuin tämä ...  Ei Liisa uskaltanut ulos ikkunasta katsoa,  Matti uskalsi vain välistä vilkaista.  Mutta kokivat Matti ja Liisa kuitenkin olla niin, ettei toinen saattaisi sanoa toisen pelänneen.
- Eihän meillä tässä mikä hätänä ole,  koki Liisa vakuutella Matille.
- Mikäpähän tässä lie meillä sen kummempi kuin muillakaan.
                                                    (Juhani Aho,  Rautatie)

 

 
Powered by Smart Kotisivutyökalu