TARINOITA TISKIN TAKAA

Anttola - Kerimäki - Simpala -kyläkirjasta (1988), osion kirjoittanut Oili Laamanen

Mistä saakka lie periytyneet isän liikemiesvaistot,  mutta niitä hänellä oli.  Jo nuorena ennen Savonlinnaan muuttoa hän lienee ostellut teuraskarjaa kaupungin torikauppiaille ja liittyi itse tilaisuuden saatuaan kauppiaskuntaan.  Hänellä oli ne luonteenominaisuudet,  jotka tekivät hänestä menestyvän miehen kaikissa toimissaan.  Hän oli leppoisan, iloluontoisen ja avoimen olemuksensa vuoksi nopeasti ihmisiin tutustuva,  sai helposti kontakteja.  Hän oli rohkea ja optimistinen ja pystyi nopeisiin päätöksiin.  Jo ensimmäinen yritys,  kaupunkitalon osto velaksi nelihenkiselle perheelle ja siellä liiketoiminnan alkaminen, osoittivat sen.

Hänellä oli synnynnäinen kyky nähdä,  missä kannattaa aloittaa omaa sarkaansa ja sen hän myös empimättä teki.  Yhden kansakouluvuoden käyneenä hän oli erittäin hyvä laskemaan,  ei siihen konetta tarvittu.  Muistan ihan lapsena,  miten hän opetti meille nopeita päässälaskukikkoja,  joista on ollut hyötyä koko elämän ajan.

Savonlinnassa kai alkoi ihan aluksi puutavarahankinta-  ja toimitushommat,  sitten kauppaliike ja leipomo,  sitten tori-  ja hallikaupat ja myöhemmin vielä puutavaran osto ja kuljetus omilla lotjilla ja hinaajilla.  Kaikissa näissä asioissa oli tietysti suurena apuna tarmokas äitimme,  jonka vastuulla oli leipomo ja suurelta osalta kauppakin sekä suuren perheen kaikkinainen hyvinvointi.  Jos tällä puolella ei olisi ollut täyspainoista tukea,  ei kaikki olisi niinkään hyvin sujunut.  Näiden Savonlinnan liitetoimien lisäksi tuli v. 1914 Silvolan kauppa ja Anttolaan muutettuamme Anttolan kauppa.  Myöhemmin,  kun Ruokojärven kylällä alkoi elämä vilkastua,  isä laittoi kolmannen kyläkaupan sinne ja perusteli sillä,  että kun on paljon tyttäriä,  pitää saada työtä niille.  Joskus oli hyvin vaikeita aikoja,  luottoa oli annettu niin kaupan asiakkaille kuin muillekin ja isä pani nimiään aika herkästi naapuri-isäntien vekseleihin,  joista oli paljon harmia.  Äiti pessimistisempänä huokaili ja varoitteli,  mutta isä ei hyväsydämisenä pystynyt tuollaisesta avunannosta kieltäytymään.

Ei ollut niinä aikoina kirjoitus-  tai laskukoneita,  ATK:sta puhumattakaan.  Ei ollut edes kassakoneita kaupassa.  Oli "tiskissä" kuten myymäläpöytää sanottiin,  laatikko,  jossa lokeroita eri rahoille.  Sieltä illalla kassa luettiin ja vietiin konttorikamarin laatikkoon.  Varmaan kerran viikossa isä tai joku meistä tytöistä kävi Savonlinnassa maksamassa käteisellä tukkuliikkeiden laskuja ja tilaamassa tavaroita,  ja olihan niitä pankkiasioitakin,  vekselin lyhennyksiä ja koron maksuja.  Meidän oli ihan pennilleen tehtävä tili kaupungista tultua ja pantava paperille kaikki maksut ja ostot.  Kuutin kahvilassa paakelsikahvilla käynti kuului näihin kaupunkimatkan iloihin ja se olikin ihan juhlahetki.

Myyjän ja kauppamiehen taitoja isä opetti meille jo varhain.  Jouduimme vuorotellen tiskin taakse kohta kansakoulusta päästyä ja jo koulun väliaikoinakin.  Siinäpä sitä sivuhommina tuli monenmoista tavaratietoa.  o Opittiin tietämään rautanaulojen tuumat,  kankaiden laadut ja sentit sekä kahvien eri merkit ja paljon paljon muuta.  Kun nyt kävelemme marketeissa keräämässä rautalankakoreihin tavaraa, jotka on lähtöpaikoissaan valmiiksi pakattu,  tuntuu uskomattomalta,  mitä kaikkea sisältyi 1920-1950 maalaiskaupan varastoihin ja mitä kaikkea oli pystyttävä tekemään tavaroiden jakelussa.

Kaikki kuiva ruokatavara,  jauhot,  sokerit,  kahvit,  olivat 50 kg tai suuremmissa säkeissä tai muissa pakkauksissa.  Kaupan tiskin takana oli rivi jauholaareja,  joista mitattiin suurilla "solokoilla" ryynit tai jauhot paperipusseihin ja pussit sidottiin puotinarulla.  Kahvit olivat raakoja,  niitä ostettiin pääasiassa  1/4 kg  tai 1/2 kg  erissä,  se olikin jo iso asiakas,  joka osti kilon kahvia kerralla.  Palasokerit olivat puulaatikoissa.  Maalaiskylissä alettiin niinä aikoina ostaa eläinten rehuja kotoisten heinien ja olkien lisäksi.  Muistan,  kuinka Silvolan kaupalla nosteltiin isäntien rekeen ja kesällä kärreihin vehnälese- ja muita rehusäkkejä,  soijajauho taisi olla tehokas lypsytulosten lisääjä.  Isännät toki auttoivat,  pieni kauppiaan alku vain näytti,  mistä kasasta otettiin mikin säkki.  Suola tuli vaunulastina ja ajettiin erilliseen suolavarastoon.  Heinäaikaan haettiin heinäsuolaa ja rautakangella sitä oli hakattava kuin vuoresta.

Sähköä ei ollut monessakaan talossa ja lamppuöljy oli kysyttyä tavaraa.  Se tuli suurissa rautatynnyreissä ja laskettiin kraanasta ostajien nokallisiin öljykanistereihin.  Terva laskettiin myös tynnyristä ja se oli hankalaa myytävää,  samoin vannekisko,  jota pyydettiin milloin minkinpituisia kappaleita,  saavivanteiksi tai muihin korjauksiin.  Siinä sai melkein aina asiakas olla apuna.

Kenkien pohjanahka tuli suurina levyinä ja terävällä nahkaveitsellä leikattiin kaupan tiskillä siitä haluttuja kappaleita.  Kaikista pahinta oli saippuakiven myynti.  Siihen aikaan sitä tarvittiin joka talossa,  sillä pyykkisaippua keitettiin aina kotona ja pyykin keitossakin käytettiin hiukan tuota voimakasta saippuakiveä.  Liekö sitä nykyaikana enää olemassakaan.  Se tuli rautatynnyreissä ja oli kovaa kuin vuori.  Kun sitä kirveellä yritti hakata asiakkaalle hänen pyytämänsä määrän,  oli aina pelkona,  että joku siru lentää silmään.

Silvolan kaupalta muistan erityisesti,  että talolliset toivat hevosilla maitoa aamujunalle ja samalla tultiin kauppaan ostoksille,  ei haluttu turhanpäiten ajella edestakaisin.

Ei ollut tärkeää,  oliko kello 7 vai 8 aamulla,  kyllä puotilaiset heräsivät avaamaan,  kun jyskytti oven takana.  Kauppa suljettiin kai useimmiten 5-6 välillä illalla,  mutta jos oli ollut päivällä kiireellisiä kotitöitä,  tultiin ostoksille "sisäkautta" ja ainahan kaupat tehtiin.  Silloin oli aikaa jutellakin,  ei tarvinnut pitää kiirettä.  Usein meitä nuoria kauppa-apulaisia harmitti,  kun olisi kesäiltoina halunnut käyttää aikansa vähän mieluisammalla tavalla.  Anttolassa oli joitakin naapureita,  joilla oli tapana tulla pyhäaamuisin tupaan ja aina oli asiana jonkun kauppa-asian hoitaminen.  Muistan,  miten me usein vihaisina lähdimme luukuilla varustettuun pimeään kauppaan noita "tunareita" palvelemaan.

Illalla kaupan sulkemisen jälkeen,  oli kaikki siivoustoimet edessä.  Silvolassa oli maalaamaton puulattia ja sitä piti usein pestä pyykkiharjan kanssa,  ettei ne sillin ja tervan hajut päässeet parempia aineita pilaamaan.  Parempiin aineisiin meistä silloin kuuluivat ainakin makeiset.  Pyöreät Pom-Pomit olivat peltipurkeissa ja tuliaisiksi ostettiin usein ketjukaramellinauhoja.  Ne roikkuivat ikkunan kohdalla ja muistan,  kuinka opettaja Manelius aina sanoi kaupassa käydessään,  että noita lasten hampaiden kuluttajia ei pitäisi olla ollenkaan myynnissä.  Purkki- ja muut karamellit käärittiin käärepaperitötteröön,  joskus hyvälle asiakkaalle annettiin sellainen tötterö kaupanpäällisiksi.

 
Powered by Smart Kotisivutyökalu