TARINAA UKKO SORMUSESTA


Anttola - Kerimäki - Simpala -kyläkirjasta (1988),  osion kirjoittanut Niilo Kosonen

Äitini isä Adam Sormunen (s. 17.10.1924) oli muistitietojeni mukaan syntynyt Suonenjoen Jauhomäen kylässä.  Hän opiskeli Jyväskylän seminaarissa jonkin verran tavalllista vanhemmalla iällä oltuaan nuorempana vähän aikaa räätälin ammatissa.  Minulle on jäänyt sellainen muistikuva,  ettei hän suorittanut tutkintojaan täysin loppuun.  Ilmeiseti seminaariaikanaan hän tutustui tulevaan puolisoonsa.

Kansakoulunopettajana hän toimi yhdessä vaimonsa Anna Lydian (o.s. Ingman) kanssa ainakin Luopioisissa Kukkianjärven rannalla sijainneessa koulussa sekä myöhemmin vielä Kerimäen Anttolan Pekkalassa (Sormula),  syntymäkodissani.  Kansakoulua ovat siellä käyneet mm. Alpo O. Luostarinen ja Joel Hagman.

Noilta ajoilta kerrotaan monenlaisista oppilaiden tekmistä kepposista.  Seuraavassa yksi esimerkki:
Opettaja oli kyllästynyt poikien palloleikkeihin ilmeisesti jonkun ikkunan säryttyä ja hän hävitti pallot asettamalla ne pölkyn päähän ja lyömällä sitten kirveellä halki.  Kerran pojat olivat laittaneet kiven pallon sisään.  Pahaa aavistamatta oli opettaja havainnut tekevänsä turhaa työtä  ja joutunut näin ollen noloon asemaan.

Luopioisista Sormuset muuttivat Kerimäelle yhdessä Kalle Uotilan,  Veikko Uotilan isän kanssa ja ostivat kaksi tilaa,  Pekkalan ja toisen Vaaran kylästä,  nykyisen Uotilan tilan.  Äitini kertoman mukaan Uotila osti ensin Pekkalan ja Sormunen Vaaran talon.  Myöhemmin talot vaihdettiin.

Adam Sormunen oli erikoinen luonteeltaan.  Hän ei pitänyt kaikista kyläläisistä ja moni loukkaantui hänen leikillisistä nimityksistään ja suorista puheistaan.  Haapalalaisia hän nimitti höpäkköläisiksi,  ruokojärveläisiä raakajärveläisiksi.  Liekö ukolla ollut vähäisintäkään aihetta vai leikilläänköhän nuo pahanilkiset nimitykset keksi.  Ylänteenmäen mökki oli Turhala ja Pärnälän talo Tyhjälä,  koska se ajoittain ollikin tyhjillään.

Sormulan pappa oli innokas metsästäjä.  Hän istui kojussa kuvilla,  ampui tarkasti kiväärillä vielä yli 70-vuotiaana,  piti jänislankoja talvella sekä permejä ja loukkuja syksyisin.  Istuessaan talvella kojussa teeriä vahtimassa oli hänellä saappaissaan jalkojen suojaksi käärittynä sekä vanha- että uussuomettarilalsia lehtiä,  joiden sanoi riidellessään lämmittävän hänen jalkojaan.

Pappa innosti minusta hyvin aikaisin eränkävijän.  Jo 8-vuotiaana ajelin teeriä kuville papan istuessa kojussa.  Papan tekemän kartan mukaan kävimme veljeni kanssa kulkemassa pyydykset,  milloin hän ei itse malttanut lehdenluvulta ja kahvinjuonnilta lähteä mukaan.

Ukko Sormunen,  kuten häntä myös kutsuttiin,  oli ahkera sanomalehtien lukija.  Helsingin Sanomat,  Uusi-Suometar ja monet muut lehdet olivat innokkaan tarkastelun kohteina pitkälti yli puolen päivän ja monta kupillista kahvia siinä kului samalla.  Emma-palvelijalla oli tapana moitiskella ukkoa,  kun tuvan pöytä oli yhtenään käytössä lukupöytänä,  eikä siihen voinut laittaa päivällisruokaa.

Alkoholia ukon mieli teki joskus ja hän tuli tällöin lausahtaneeksi: "Eipäs saa sitä holipompelia".  Lapamadon ukko hääti ottamalla ryypyn paloöljyä suoraan lampun öljypesästä.  En nähnyt pappaa koskaan juovuksissa,  mutta kerrotaan hänen joskus kesällä menneen saraniin taakse nukkumaan päänsä selväksi.

Sormulan pappa oli kertakaikkiaan värikäs persoona,  priginelli,  joita nykyaikana on harvassa.  Meille tyttärensä lapsille,  erikoisesti Onnille ja minulle,  hän oli kultainen pappa.  Onnille hän antoi aina rahaa eläkkeensä saatuaan ja joskus myös minulle pyssytarpeisiin.  Erikoisesti on jäänyt mieleeni pieni potkurini,  jonka pappa osti minulle ollessani lyseon ensimmäisellä luokalla.

En mittaa Sormulan papan kultaisuutta vain näillä pienillä lahjoilla,  vaan paljolla muulla.  Hän opetti meille kaikkea mahdollista,  mitä kansakoulunopettaja voi opettaa.  Opin lukemaan papan ansiosta 4-vuotiaana.  Opettelimme maantietoa papan kartoista hänen ohjauksessaan.  Isänmaan kartta oli erikoisen rakas,  Suomi-neidon piirteet syöpyivät pysyvästi mieleeni ja synnyttivät lapsen mielessä isänmaallisuutta ja kotiseuturakkautta.  Harjoittellimme piirustusta ja laulua.  Usein talvi-iltoina istuskelimme papan kanssa ikkunan ääressä.  Helmi,  Onni ja minä tarkastelimme kuuta ja tutkimme tähtitaivasta ja lauloimme tilanteeseen sopivia lauluja.  Jokaiselle meistä oli omistettu tällaiseen hetkeen sopiva laulu,  jotka kaikki sitten lauloimme perätysten.  Minun lauluni oli muistaakseeni:  "Ah,  mikä taitaapi olla muu kauniimpi katsella,  kuin tähdet ja tuo kirkas kuu ylhäällä taivaalla."

Mieleeni ovat jääneet papan tuvan uunissa valmistamat makoisat jänispaistit.  Jänikset oli pyydystetty joko ampumalla tai langoilla.  Talvisin hän metsästysmatkoillaan hiihteli itse haavasta valmistamillaan suksilla,  jotka olivat tosi leveät ja kantoivat myös pehmeässä lumessa.  Hän oli taitava puuseppä,  taitava ehkä monessa muussakin käsityöamatissa,  olihan hän ollut räätälikin nuoruudessaan.  Puusta hän valmisteli kaikenlaisia tarve-esineitä,  tekipä ensimmäisen,  rakkaaksi käyneen puuhevosenikin.

Kerran hän kiipesi tuvan nurkalla kasvavaan suureen haapaan viedäkseen sen latvaan tekemänsä tuuliviiri.  Viiri tuli kyllä laitettua paikalleen,  mutta jotenkin siinä kävi niin,  että ukko jäi riippumaan toisesta jalkaterästään puunoksan hankaan.  Äitini sattui huomaamaan tapahtuneen,  pelästyi pahanpäiväisesti ja riensi puun alle papan tilannetta surkuttelemaan.  Mutta pappa huusi äidilleni rauhoittavasti:  "On tämä poika näitä nähnyt",  Ja olihan hän teerenkuvia puihin viedessään joutunut monenlaisiin tilanteisiin.  Kuvakojuilla oli omat nimensä:  oli Nyyssön koju,  Horopan,  Nuopposen ja Malkin kojut.

Kalamatkoja teimme sekä pienemmällä että suuremmalla lapsijoukolla.  Kauniit,  aurinkoiset alkukesän päivät Kässärän ahon kahvitulilla,  talon työväen korjatessa latoon aholla kuivattuja sammaleita eläinten talvialusiksi,  ovat kauneimpia lapsuusmuistoja.  Toisten touhutessa sammaleenkorjuussa,  olimme papan kanssa onkimassa Kässärän ruohikossa ja Kortelahdessa.

Muistuu mieleeni eräs kesäinen kalamatka,  jonka teimme isolla lapsijoukolla,  mukana useita kylän lapsia Sormulan lasten lisäksi ja pappa johtajana.  Retkellä oli varmaankin Hartikaisen,  Malkin ja Luukkasien poikia ja ehkäpä joku tyttökin.  Aloitimme Kielunjärveltä Nyssönlahdesta,  tulimme maalta käsin onkien pitkin rantoja Jysmänniemeen,  Kortejoesta siirryimme Haukilammelle,  Raappolammelle,  Liippilammelle,  Kaakkolammelle ja sieltä Pyörissalon poikki Hiisjärvelle,  jonka salon rantaa seuraten tullimme Pitkäänlahteen,  josta kotimatka alkoi.  Varmaankin tarttui onkeen monta särkeä ja ahventa ja ainakin saimme kotiseututietoutta.

Kun Sormulan pappa kesällä 1924 kuoli,  oli se minulle kova menetys.  Tietenkin hän oli 80 vuoden iässä jo raihnainen vanhus,  mutta olin kiintynyt häneen,  kun hän koko lapsuuteni ajan asui syntymäkodissani.  Erikoisesti pidin hänestä sen takia,  että hän teki minusta erämiehen,  pyssynkäsittelijän jo hyvin nuorena,  hän puolusteli aina minua äitini varoituksilta,  opetti minulle paljon kauniita asioita,  kotiseudun ja isänmaan rakkautta,  osasi oikein suhtautua meihin lapsiin,  oli meille kiltti ja ohjailevainen.








 
Powered by Smart Kotisivutyökalu