SAIMAAN JA IHMISEN VAIHEITA KERIMÄELLÄ
.
 Anttola - Kerimäki - Simpala -kyläkirjasta (1988), osion kirjoittanut Heikki Simola

Puruvesi,  Pihlajavesi,  Haukivesi,  Enonvesi,  Paasivesi ja niitä yhdistävät kapeikot kiertävät joka puolelta suurta maa-alaa,  jota voidaan kutsua Kerimäen saareksi.  Ympyröivät vedet kuuluvat kaikki tasapintaiseen Suur-Saimaaseen,  joten Kerimäki on oikea järven saari.  Sen sijaan vielä suurempi Soisalo,  joka joskus maantiedon kirjoissa on mainittu maailman suurimpana saarena,  ei ole "oikea" saari  -  onpahan vain kahtaalle virtaavan Kallaveden reitin rajaama...mikä sitten lieneekään.  Kerimäki on ainakin Suomen suurin saari,  koko maailmankin sisävesisaarista varmasti suurimpien joukossa.

Maan ja veden vuorottelu luonnehtii koko kerimäkeläistä maisemaa.  Saimaan selät ovat täynnä suuria ja pieniä saaria ja Kerimäen saarella itsessään on peruskarttojen mukaan 261 järveä ja lampea.

Saimaan vedenkorkeus vaihtelee vuotuisesti ja vuodesta toiseen,  mutta miesmuistin aikanakin vain parin metrin rajoissa.  Muinaisina aikoina Saimaan pinta on väliin ollut nykyistä paljon ylempänä,  väliin taas alempana.  Näitä vaiheita on tutkittu tarkkaan ja Suur-Saimaan vaiheista on kirjoitettu kaksikin väitöskirjaa,  ensiksi Aaro Hellaakosken 1922  ja sitten Matti Saariston 1970.  Runoilijana paremmin tunnetun Hellaakosken merkittävä tutkijantyö keskittyi juuri Saimaan vesistöön,  1920- ja 1930-luvuilla hän kirjoitti useita jykeviä saksankielisiä teoksia Saimaan historiasta.  

Jää väistyy,  historia alkaa

Saimaan historia alkaa noin kymmenentuhatta vuotta sitten,  kun koko Pohjois-Eurooppaa peittänyt mannerjää oli hyvää vauhtia sulamassa.  Viimeisimmän jääkauden aikana koko Fennoskandiaa paljon laajempi alue oli ollut yhtenäisen jäätikön peittämä.  Jäätä oli muodostunut pääasiassa Norjan vuorilla,  josta se säteittäisesti virtasi kaikkiin suuntiin.  Jääkauden loppupuolella jäätikkö alkoi sulaa reunoistaan ja oheta,  mutta sen virtaus jatkui edelleen.  Jäätikkö ei huvennut tasaisella nopeudella,  vaan välillä oli viileämpiä jaksoja,  jolloin perääntyvän jään reuna pysähtyi ja saattoi lyhytaikaisesti edetäkin.  Tällaisina kausina kasaantui jäätikön jatkuvasti kuljettama irtain maa-aines sen reunan eteen jään virtaussuuntaan nähden poikittaisiksi reunamuodostumiksi.  Sisä-Suomen poikki virranneen jäätikkölohkon reunaan syntyi tällä tavoin vain muutaman vuosisadan välein kaksi mahtavaa reunamuodostumaa,  ensimmäinen ja toinen Salpausselkä.  Kartalta on helppo nähdä,  miten Salpausselkien kaaret patoavat kaakon suunnalta Saimaan ja eräitä pienempiä järviä altaisiinsa.

Kun Kerimäen alue alkoi paljastua jään alta,  oli jäätikön eteen patoutunut sulamisvesien muodostama Baltian jääjärvi,  jonka muistona on löydettävissä reunamuodostumia noin 107 metrin korkeudella merenpinnasta eli kolmisenkymmentä metriä nykyistä Saimaan pintaa ylempänä.  Tätä korkeammalla sijaitsevat alueet ovat siis nk. vedenkoskemattomia maita.

Enimmillään jopa parin-kolmen kilometrin paksuinen mannerjää painoi maan kuoren melkoiselle lommolle,  joka ei vieläkään ole kokonaan oiennut:  Perämeren alueella maa kohoaa edelleen noin sentin vuodessa ja Kerimäen seudullakin kolmisen millimetriä.  Tämä tarkoittaa sitä,  että koko Etelä-Suomi on kallistumassa kaakkoon päin.  Mannerjään juuri sulettua oli kallistuminen huomattavasti nopeampaa kuin nykyisin.  Aluksi laskivat koko Järvi-Suomen vedet siihen suuntaan,  missä maa oli alavinta eli nykyisen Suomenselän yli luoteeseen:  Muinais-Saimaan vedet purkautuivat Pielaveden kautta ja edelleen,  yhdessä Päijänteen vesien kanssa nykyistä Kalajoen uomaa pitkin Pohjanlahteen.  Koko Saimaan allas oli siis melko lailla kallellaan Pohjanmaalle päin ja sen kaakkoisosissa oli vedenpinta huomattavasti alempana kuin nykyään.  Puruvesi oli tuolloin,  noin 8000 vuotta sitten,  itsenäinen järvi,  jonka vedenpinta lienee ollut kolmisen metriä nykyistä alempana.  Mm. Hälvän- ja Herttuansaaret muodostivat Puruveden keskelle ulottuvan niemimaan.  Tältä ajalta ovat peräisin alueen "uponneet metsät",  puunkannot,  joita on veden alta löydetty mm. Puruvedestä ja Puumalan seudulta.

Muinais-Saimaan tulva ja kivikauden asukkaat

Kun Pielaveden lasku-uoma sijaitsi nopeimman maankohoamisen suunnassa,  alkoi vedenpinta nousta koko vesistön alueella.  Alkoi ns. Muinais-Saimaan tulva,  joka Kerimäen seudulla nosti vedenpintaa puolisen metriä vuosisadassa.  Veden nousu jatkui kolmisentuhatta vuotta:  kannakset muotuivat salmiksi,  pikkusaaret matalikoiksi ja yhä ylävämmät lammet sulautuivat Saimaan lahdiksi.  Enonkoskelta vesi nousi tasapintaan Herttualan pohjoispuolella sijaitsevien Ylä-Kieluun ja Kaijanjärven kanssa ja Saarijärven  -  Iso-Vehkajärven  -  Kuonanjärven kautta lienee syntynyt vesiyhteys Kerimäen saaren poikki Enonvedeltä Puruvedelle.  Tulvan peittämissä soissa näkyy vanhemman turpeen päällä hiekansekainen järviliejukerros,  jonka päällä suoturpeen kasvu jälleen jatkui tulvan väistyttyä.

Noina aikoina oli Kerimäellä jo asutusta.  Tulvan alle jääneet ihmisen jäljet on vesi huuhtonut mennessään,  mutta korkeimman tulvarannan yläpuolelta tunnetaan useitakin kivikautisia asuinpaikkoja.  Nuo asuinsijat on valittu juuri sellaisilta paikoilta,  joihin nykyajan mökkiläinenkin mieluimmin asettuisi:  hietikkorannoilta sokkeloisten kalavesien äärellä.  Mäntykankaan karuus ei ollut kalastaja- ja metsänheimolle mikään haitta,  vaan pikemminkin etu  -  kuiva hiekkamaa on asuinkodan paikaksi kaikkein miellyttävin ja helpoin raivata.

Kivikauden esinelöydöt ovat varsin vähäisiä,  satunnaisten kivikirveiden lisäksi yleensä vain kvartsi-iskoksia sekä ruukunsirpaleita,  jotka osoittavat asukkaiden kuuluneen Pohjois-Euroopassa laajalle levinneeseen kampakeraamiseen kulttuuripiiriin.  Mielenkiintoisimpia tuon ajan muistoja ovat kalliomaalaukset,  pääasiassa riistaeläin-  ja ihmishahmoja esittävät kuvat,  joita on pystysuorissa kallioseinämissä Uudeltamaalta Kuusamoon ja erityisen runsaasti Suur-Saimaan alueella.  Mm. Enonkosken Kolovedeltä tunnetaan kaksi kalliomaalausta.  Kerimäeltäkin niitä saattaisi löytyä.  Saimaan kalliomaalaukset on ilmeisesti maalattu talvella jäältä ja niitä on sijaintinsa perusteella voitu ajoittaa,  koska Muinais-Saimaan tulvan vaiheet tunnetaan.



Kuva 1.   Neljä vesistökarttaa Kerimäen itäpuoliskon ja Puruveden alueesta eri aikoina:  A = Jääkauden lopulla n. 10000 v. sitten;  B = Muinais-Saimaan alkuvaihe n. 8000 v. sitten;  C =  Muinais-Saimaan tulva korkeimmassa vaiheessaan 5000 v. sitten;  D = Nykytila.
Musta osoittaa veden ja valkea kuivan maan alueet.  Nykytilaa kuvaavaan karttaan on merkitty joitakin paikannimiä.


Vuoksen synty

Saimaa järvialtaan täyttyessä vesi etsi itselleen uusia purkautumisteitä kaakon suunnalta.  Noin 6000 vuotta sitten syntyi lyhytaikainen lasku-uoma Mäntyharjulle.  Tällöin Pielaveden purkaustie kuivui ja veden virtaus Kyrönsalmessa kääntyi etelään.  Tuolloin Kerimäellä päättyi tulvan nousu,  koska täällä maa kohoaa suunnilleen samalla nopeudella kuin Mäntyharjulla.

Saimaan eteläosassa veden nousu kuitenkin jatkui:  pian syntyi Lappeenrantaan jälleen uusi purku-uoma ja lopulta Imatran kohdalle Vuoksi,  jonka syntyessä melko tarkkaan 5000 vuuotta sitten veden pinta koko Saimaan alueella laski nelisen metriä.  Nyt vesistön lasku-uoma oli siirtynyt altaan siihen reunaan,  jossa maan kohoaminen on vähäisintä:  Vuoksi on siis Saimaan lopullinen purkaustie ja sen synnyn jälkeen on vesi koko järven alueella ollut hitaassa laskussa.  Maan kohoaminen ja kallistuminen jatkuu ja Muinais-Saimaan tulvaranta on noussut jo vinoon:  Punkaharjulla se on noin 82 metrin ja Oravissa jo 88 metrin korkeudella merenpinnasta,  kun Nyky-Saimaan pinta on 76 metrissä.  

Asutuksen jatkuvuus?

Muinais-Saimaan tulvan aikaan vallinnut kampakeraamisen kulttuurin kukoistus liittyi ilmasto-olohin.  Tuolloin elettiin Pohjois-Euroopassa nk. lämpökautta ja vuoden keskilämpö oli useita asteita korkeampi kuin nykyisin.  Ilmaston muuttuessa ankarammaksi väestö väheni ja vastaavasti nuoremman kivikauden esinelöydöt käyvät harvinaisemmiksi.  Löytöjen niukkuudesta ei kuitenkaan liene syytä päätellä täydellistä väestökatoa,  vaan on aivan mahdollista olettaa,  että kivikauden asukkaat olivat samaa metsästäjäkansaa,  saamelaisia,  jotka etelästä tullut viljelijäväestö sittemmin täällä kohtasi.  Viljelyn laajetessa saamelaisväestö osaksi sulautui tulokkaisiin ja osaksi siirtyi riistan,  lähinnä peuran,  myötä yhä pohjoisemmaksi.

Kun maanviljelys tuli Kerimäelle,  oli vedenpinnan muinaisilla vaiheilla edelleen keskeinen osa asuinpaikkojen määrääjänä,  kuten seuraavassa kirjoituksessa tarkemmin selvitetään.  Kerimäellä,  kuten muuallakin Itä-Suomessa,  ovat vanhimmat kylät hyvin selvästi asettuneet korkeimman muinaisrannan yläpuolelle kohoaville mäille.  Jo rautakauden raivaaja ymmärsi metsän rehevämmästä kasvusta,  että nämä koskemattomat mäenlaet ovat parhaita viljelysmaita;  maaperä on huuhtoutumatonta,  ravinteikasta moreenia ja ylävät laet ovat hallalta turvassa.

250 kilometrin vesivaaka

Suur-Saimaan historiaan mahtuu siis aivan konkreettisesti nousuja ja laskuja.  Vesien huljumisen syynä on maan kohoaminen,  joka itse asiassa on tavattoman vähäinen ilmiö:  Muinais-Saimaan laskukynnys Pielavedellä on toki kohonnut viitisenkymmentä metriä nykyistä Vuoksen kynnystä ylemmäs,  mutta kun pisteiden välimatka on 250 kilometriä,  on maanpinta todella kallistunut vain kaksi sadasosaprosenttia ja siihenkin on mennyt aikaa kuusituhatta vuotta!  Järvi-Suomen alue vain sattuu olemaan korkeussuhteiltaan niin tasaista,  että laajalla alueella tasapinnassa oleva Suur-Saimaa toimii valtavana vesivaakana,  joka täsmällisesti rekisteröi maankuoren aseman ja myös selkeästi sen ilmoittaa kuivan maan asujaimille.




 
Powered by Smart Kotisivutyökalu