OTSASI HIESSÄ PITÄÄ SINUN....  -  TARINAA TYÖSTÄ JA SEN TEKIJÖISTÄ

Anttola - Kerimäki - Simpala -kyläkirjasta (1988),  osion kirjoittanut Veikko Reponen

Piian pitkä askel

Mökin tyttölapsi sai jo syntymäkodin perintönä aloittaa aikuistumisensa pikkupiikana.  Näin aloitettu elämänkoulu oli käytännön oppimista tuleviin haasteisiin.  Piiantyö oli kokonaisvaltaista huolenpitoa lapsista,  taloudesta,  karjasta,  ruuasta,  puhtaudesta,  pyykistä jne.  Vanhusten ja sairastuneiden hoitaminen kuului myös työnkuvaan.  Töihin käskijöitä oli koko talonväki,  joten nöyryys oli opittava,  tahtoi tai ei.  Piika asui talossa
työnsä äärellä,  ja huono puoli oli sekin,  että työaika oli sama kuin valveillaoloaika. 

Ensimmäisen työsuhteen alkutunnelmat moni piika muistaa ikänsä.  Siinä ei itkukaan ollut kaukana,  kun täytyi heti osata ja jaksaa.  Toiset vielä narrasivat,  nauroivat toistuville epäonnistumisille.  Lehmiä löytyi tavoiltaan kovin monenlaisia.  Suurten karjojen käsinlypsy oli aikaa vievää ja maitotonkkien käsittely otti nuoren voimille.  Rohkeutta ei ollut valittaa,  vaikka aihetta olisikin ollut.  Mutta nuori jaksoi taas yön nukuttuaan ja sisu kasvoi.

Pienempien talojen piika joutui osallistumaan lähes kaikkeen,  mitä tilalla tehtiin.  Aikaisemmin jopa kaskenviertoon ja aidantekoon.  Vedenkanto väheni,  kun puusta rakennetut pumput ilmestyivät navettaan.  Mutta piian voimalla nekin toimivat.  Aina riitti viemistä ja tuomista,  vaikkapa likavettä mennessä ja puita tullessa.  Useita uuneja lämmitettäessä saattoi mennä jopa motti halkoja päivässä.

Iltapuhteet aherrettiin käsitöitä,  villoja karstattiin,  kehrättiin,  virkattiin,  parsittiin ja paikattiin.  Kutominen oli emännän tai talon tyttöjen arvokkaampaa työtä.  Omien töiden tekoon ei tahtonut olla aikaa kuin öisin.  Siinä samalla voi haaveilla tulevaisuutta,  omaa miestä ja kotia.  Useinhan tuo unelma toteutuikin,  ihan oma lehmä ja pieni pirtti täynnä lapsia.

Piian aitalla oli saattanut sitä ennen kesäisin käydä monta kolkuttajaa,  kuka mitenkin vakavissa aikeissa.  Sen oven avautumisesta riippui paljon elämän onni ja laatu.  Aitoissa nukkuminen kesäisin oli aivan yleistä,  samoin yöjalassa käynti.  Suurempien talojen aitoille kertyi koputtelijoita useampia.  Ensin aittaan ehtineet miehet voitiin pönkittää odottamaan talonväen apua oven avaamisessa.

Aikansa palveltuaan eri taloissa ja hyvän työtodistuksen saatuaan saattoi piika yletä sisäköksi tai karjakoksi.  Se oli ammattiuran huippukohta.  Hyvän lykyn myötä oli saattanut saada oman huoneen asuttavakseen,  joko kamarin tai pihamökin.  Sitä ennen olikin tullut nukuttua monta yötä tuvan nurkkavuoteessa,  penkillä tai pukkisängyssä.

Rengin monet askareet

Kun oli pojaksi syntynyt,  ja kotimökki ei elättänyt,  saattoi päästä rengiksi isompaan taloon,  aluksi hevospojaksi tai erilaisiin aputöihin.  Alkuun renki oli kaikkien käskettävänä.

Vartuttuaan hän oli maatalouden yleiskone,  teki ja ajatteli talon tyyliin.  Asui öisin sitä toista tuvan nurkkaa,  paitsi kesällä pääsi aittaan nukkumaan.

Renkikin saattoi ammatissaan pätevöityä,   kun tunnollisesti palveli taloa.  Omatoiminen työtaito on aina ollut arvossaan.  Rengin parhaita avuja oli hevosenkäsittelytaito,  sillä hyvällä hevosella ajaessaan renki tunsi arvonsa nousseen.  Renki voi pätevöityä etumieheksi tai jopa pehtooriksi,  muutaman hyvän työtodistuksen saatuaan.  Useampia vuosia nuhteettomasti taloa palvelleena saattoi päästä juhlapäivälliselle isäntäväen pöytään,  mikä oli tosin harvinaista.  Työväellähän oli erikseen ruokailu tuvan pitkässä pöydässä,  eikä siihen kuulunut voi sen jälkeen,  kun margariinin keksivät.

Omat huolensa ne olivat rengilläkin,  vaikka laulettiinkin,  "ettei renkipoijjaalla huolta muuta mittää,  kun ruoka-ajasta huolta pittää".  Huolet alkoivat,  kun se tuttu piikanen rupesi näyttämään niin somalta,  ja suvunjatkamisvietti oli päässyt valtaan. Eihän aina ollut kahden kauppa,  olihan siinä isäntäväkikin antamassa suosituksia.  Muutto oli mökkiin,  kun hynttyyt oli piian kanssa lyöty yhteen.  Työsuhde saattoi jatkua taloon vielä pitkään ainakin rengin osalta.  Monet rengit pysyttelivät poikamiehinä elämänsä loppuun asti talon tuvan nurkassa,  kuka mitenkin onnellisena. 

Ennen koneelllistumista työllisti maatalous palvelusväkeä Silvolan seudulla yli kolmekymmentä henkeä.  Heistä renkejä oli toistakymmentä,  osa oli vakinaisia ja osa vain kesäisin päiväläisenä taloissa.  Rengin aisaparina miltei poikkeuksetta oli se ennen paljon puhuttu hevonen,  oltiinpa sitten pellolla tai metsässä.  Ennen oli selvä työnjako miesten ja naisten tehtävien kesken,  renginkin töistä vain isäntä tiesi ja määräsi,  ei akat.

Kesäisin rengin päivä alkoi ja aamukuudelta heti aamupalan jälkeen.  Haasta hän haki hevosen ja tarttui päivän töihin.  Ja sitähän riitti: lannanajoa,  kyntämistä,  heinätöitä,  viljan niittoa,  puintia....  Talvisin rengin päivä lyheni pimeän takia aamusta ja illasta.  Hän teki polttopuita ja ajoi niitä,  samoin kuljetettiin rehuja sekä lantaa.  Kuivikkeiksi elukoille oli varattava havuja tai silppuja,  eräissä taloissa myös sammalta.  Kesantopelloille ajettiin mutaa tunkioihin lannan kanssa sekaisin.  Heinien ajo ladoista kevättalvella oli rengille niitä lokoisampia hommia.  Silloin aurinko lämmitti niskavilloja,  mikä enteili kesää.  Iltapuhteet kuluivat hevosvaljaita korjaillessa ja rukkasia paikatessa.  Sukkien ja lapasien parsintaan saattoi saada apua piialta,  jos suhteet oli hoidettu kunnolla.

Työsuhteista ja palkoista

Pestuumarkkinat oli aikoinaan merkittävä tapahtuma.  Vuoden työsuhde sovittiin enimmäkseen suupuheella.  Jatkosopimus taloon solmittiin jo ennen pestuumarkkinoita,  aloitteen teki isäntäväki.  Markkinoille kokoontuivat isännät emäntineen,  samoin rengit ja piiat.  Talolliset tavoittelivat jo kuulopuheiden perusteella määrättyjä renkejä ja piikoja.  Samoin työväki oli tehnyt tiettävävksi toisilleen talojen tavat ja sen mukaan harkittiin palkkapyyntö.  Palkollisten suosisossa olevaan taloon ei tarjokkaista ollut puutetta.

Keyriltä alkoivat myös ne pitkään odotetut kaksi vapaaviikkoa.  Talosta annettiin sästyt,  lapikkaat ja jopa sarkaa pukuun ja piioille villoja omia käsitöitä varten.  Tietenkin annettiin myös evästä mukaan lomaa varten,  talon tapaan ja tyyliin.  Vuosivapaan palkolliset viettivät käyden tutuissa ja sukulaisissa.  Tavatessaan toisiaan he vaihtoivat kokemuksia talojen tavoista ja omasta elonjuoksustaan.

Suullinen työsopimus aiheutti joskus riita-asian,  jonka poikkeuksetta isäntä voitti.  Sattui niinkin,  että palkollinen läksi talosta kesken vuottta.  Siitä joutui käräjille syytettynä työsuhteen rikkomisesta,  ja syytetyllä ei useinkaan ollut tietoa puolustaa oikeuksiaan.  Vuosipalkan muututta kuukausipalkaksi tuli työsuhteeseen mukaan myös irtisanomisaika,  se oli kalenterikuukauden mittainen.  Samoin maatalouden työpäiväksi oli säädetty 10 tuntia,  mikä renkien osalta toteutuikin käytännössä.  Samoihin aikoihin tulivat päiväläiset eli päiväpalkkarengit kesäkuukausien ajaksi.  Päivämiehinä oli myös reissumiehiä,  joita kolmekymmenluvulle asti oli jatkuvasti teitä kiertämässä.  Niinä aikoina,  kun elettiin vaikeita pulavuosia,  arvostettiin talonruokaa rahaa paremmaksi.  Piikojen rahapalkka vaihteli silloin neljästäkympistä seitsemäänkymppiin kuussa.  Rengeillä talosta ja miehestä riippuen oli palkka puolta parempi piian ansioon verrattuna.  Pikkupiiat ja karhipojat työskentelivät lähes ruokapalkalla ja ne vähätkin ansaitut markat anneettiin yleensä kotiväen käyttöön.

Isokaan talo  ei aina ollut paras työpaikka,  ja viihtyminen riippui talon meiningistä ja asenteista palvelusväkeä kohtaan.  Suullinen tiedonvälitys piti palvelusväen tietoisena hakeutumisesta mieleiseen taloon.  Monen piian vaihtteleva elämänkoulu oli antanut sellaisen sanavalmiuden,  ettei emäntien ollut viisasta syyttä suotta arsyttää.  Siinä saattoi  kuulla koko kylä talon tavoista ja menoista juurimultineen....

Possakkalaiset

Suurempien maatilojen työväelle oli rakennettu mökkejä asunnoiksi.  Ne oli tarkoitettu kahden perhekunnan asuttamista varten.  Niissä oli keskellä porstupa,  josta avatui sisäänkäynti kumpaankin tupaan.  Mökeistä osa oli entisiä talollisten asuntoja,  jotka oli velkaantumisen,  verojen tai vahinkojen takia jouduttu myymään varakkaammille.  Possakkamökistä mentiin myös ansiotyöhön taloihin,  metsään ja muuallekin.  Siihen aikaan oli kylillä myös omat ammattihenkilöt,  jotka harjoittivat ammattiaan joko kotona tai kiertelemällä talosta toiseen.

Mökkiläisellä oli lupa perunamaahan ja lehmälle varattiin metsälaidun isännän osoittamasta paikata.  Mökkiläisen tärkeimmän kotieläimen eli lehmän talviheinien keräily ja teko luonnosta antoi puuhaa kesäisin koko perheelle.  Talvisin mökit olivat kylmiä,  vaikka oli jo tuplaikkunat ja multiiset pantu lattian eristeeksi.  iso kiviuuni nurkassa tuoreilla puilla lämmitettynä ei pystynyt pitämään mökissä riittävän korkeaa lämpötilaa.

Riippuvuussuhde oli molemminpuolinen,  sillä isäntä tarvitsi työvoimaa ja maaton köyhä kodin perheelleen.  Vuokranmaksu erilaisina työsuorituksina jatkui kylillämme aina 1960-luvun alkuun saakka.  Sodan loputtua vuonna 1944 oli vuokralaisia eli hyyryläisiä melkein joka talossa.

Silloin oli Silvolan alueella vain kolme isompaa taloa,  joissa jatkui possakkasuhde:  Perriillä oli kolmet,  Kosolassa kahdeksat ja Harjulla neljät alustalaiset.  Anttolan Kosolassa saattoi kiireimpään aikaan olla jopa 15 henkeä possakanteossa yhtaikaa.

Vuokrien vähitellen muuttuessa rahavuokriksi alkoivat isännät myydä mökkejä vuokralaisilleen.  Palkat paranivat ja raha rupesi liikkumaan työväenkin pussin kautta.  Maatalouden työtarjonta alkoi vähentyä koneellistumisen takia.  Työväestön muutto työn perässä kaupunkeihin oli alkanut.  Paljon työikäistä väestöä muutti pois koulupiirimme alueelta ja monta tulisijaa jäi kylmäksi.  Perheet pienenivät käsittämään vain yhden sukupolven,  ei kolmea kuten aikaisemmin.

Koulupiirimme alueella yhtenäisen toppariryhmän muodostivat pappilan kuusi torppaa eläjineen.  Seuraavassa pappilan torpat ja torpparit vuonna 1923:

Järvelä,  torppari Antti Kosonen,  nykyisin asuu pojanpoika Esko perheineen
Vatala,  torppari Otto Vatanen,  nykyisin asuvat pojanpojat Yrjö ja Eelis
Erkkilä,  torppari Paavo Vatanen,  nykyisin asuvat Emil,  Siiri  ja Veikko
Pykälä,  torppari Emeriikki Tynkkynen,  nykyisin asuu Armas Nuutinen
Kolikkoinmäki (Kulkkuin),  torppari Viktor Laamanen,  nykyisin Heponiemen kesäasuntona.

Seuraavilla sivuilla on kopio torpankontrahtista,  joka on tehty 8.3.1910 Ernst Silvennoisen kanssa Kulkkuin-nimiseen torppaan.
  


TARINAA  METSÄTYÖSTÄ


Mitä korpi kätkeekään?

Metsien moninaiskäyttö oli ihmisten turvana myös täällä Kerimäellä.  Metsä antoi suojan ja piilopaikan sekä sotien että heimovainojen aikana.  Kaskiviljelyn alettua ihmiset siirtyivät asumaan mäkiaukeille.  Hyvä näkyvyys auttoi puolustautumisessa petoja ja vainolaisia vastaan.  Sotien jatkuessa vuosikausia eloonjääneet joutuivat piileksimään metsänkätköissä luonnon armoilla.  Asuntona oli havumaja,  maakuoppa tai luola.  Tarina kertoo sellaisia olleen mm. Simpalassa (Tynkkysen Tupa).  Tällaisen piilopaikan suojana oli koskematon metsä ja tietön taival.  Yksi kylän yhteinen turvapaikka oli Kerimäenkylän Kaksolan takana oleva mäki,  johon kuullun mukaan olisi lähiväki mennyt karjoineen vainoojia piiloon.  Mäkihän on ollut veden ja suon eristämä.

Metsästä löydettiin ennen rakennustarpeet sekä mullat ja sammaleet eristeiksi.  Polttopuuksi riitti kaatunutta tai vielä seisovaa keloa ja tietenkin kaskesta jääneitä paksumpia rankoja.  Metsäpalot rasittivat kangasmetsiä,  mistä ovat vieläkin muistoina salojen valtavat tervaskannot.  Lehtometsät ovat laajentuneet vanhan Kerimäen kirkon seutuun kaskeamisen myötä.  Karjanlaitumena metsä oli yleisesti noin vuoteen 1960 saakka.

Petoeläimiä varten tehtiin puisia loukkuja.  Havuilla verhottuja ansakuoppia on vieläkin maastossa.  Talousastiat ja useimmat tarvekalut ovat olleet puusta valmistettuja.  Samoin hevosajopelit olivat kotometsän puusta,  sillä työrekien raudoitus yleistyi vasta 1910-luvulla.  Pajoissa tarvittavat ahjohiilet miiluttiin myös paikan päällä.  Hiilenpolttaja samoin kuin tervankeittäjä olivat yleensä kiertäviä ammattimiehiä.  Kylissä oli useita merkkejä tervan ja hiilen polttohaudoista ja useimmat vanhimmista kylän asukkaista vielä muistavat nähneensä homman.  Metsämarjojen saanti lähimetsistä on ollut vaivatonta,  kertoo perimätieto.  Samoin riistakanta,  hirveä lukuunottamatta,  on ollut kylillämme selvästi nykyistä runsaampi.  Metsissä ei vuosikymmeniin tapahtunut näkyviä muutoksia,  vaikka hakkuilla vietiinkiin isoimpia ja vikaisia tukkipuita.

Pokasaha soi,  piilu heiluu

Metsiemme teollisen käytön alettua syntyi nimitys savotta (savottalaiset).  Puiden metsästä poiskuljetusta sanottiin rahdiksi (rahtilaiset),  vaikka samaa savottaahan se oli.  Hevonen oli rahtimiehen kaveri kehdosta hautaan.  Hevosmies saatuaan savotta-alueen (palstan) otti hakkuumiehet ja hän oli herra palstallaan.  Hakkuumiehet eli tekomiehet olivat siis ajomiehen palkattavissa.  Ajomatkan pituudesta riippuen hakkuumiehiä oli yksi tai kaksi ja heidän tuli auttaa tukit hevosmiehen rekeen.  Eräät yhtiöt pitivät tapana myös kuorittaa tukit metsässä.

Kerrotaan ensimmäsisä hakkuita suoritetun pelkällä kirveellä ennen sahan yleistymistä.  Yleinen kaatosaha oli kahden miehen juusteeri.  Sitä päiden tapeista vedellen kaatui melkein puu kuin puu.  Jokamiehen henkilökohtainen saha oli pokasaha,  puupäinen jännesaha,  jonka terää kalikalla voitiin kiristää.  Pokasahan pääpuut oli tehty usein keveästä lepästä ja ohutta manillaköyttä käytettiin kiristysnaruna.  Terä oli leveä ruotsalainen,  Sandvikin tekemä.  Se oli kallis ja sitä piti suojella kuin silmäterää.  Hyvällä onnella samalla terällä sahattiin useampi palsta.

Kirves oli tärkein työkalu,  alkuaan kyläsepän takoma yleiskirves.  Jokapaikan kirvestä (Bilnäs ja Kellokoski) valmistettiin sitten ainakin teollisesti.  Samoin kirvesvarsia ja sahan pääpuita oli kaupan ainakin vuodesta 1948 lähtien.  Yleiskirves soveltui karsimiseen ja nuppinsa (hamaransa) ansiosta kiilan lyöntiin kaatovaiheessa.  Sillä voi sekä veistää että halkoa aidaksia ja polttopuita,  sillä voi lahdata elukoita jne.  Erikoiskirveitä olivat timpurinkirves ja parrunveistäjän piilu.  Sen terän leveys oli yli 30 senttimetriä ja siinä oli suora varsi.  Paljon myöhemmin tulivat varsinaiset halkaisu- ja karsintakirveet.

Tukkisavotat olivat poikkeuksetta talvella, ns. jäisenpuun aikaan.  Ennen maaliskuun loppua oli sahatukkipuiden oltava kaadettuina.  Näin puun laatu sahatavarana pysyi hyvänä.  Kevätrospuutan savottatyötä oli kuorinta rannassa,  jonne puut varastoitiin uittoja odottamaan (pirssi).  Puita kuorittiin petkeleellä ja kaksipäisellä vuoluraudalla.  Tukkien kuorijia ja petekeleen heiluttajia saattoi nähdä keväisellä rannalla kymmeniä.  Havupuiden voimakas pihkantuoksu kävi nenään jo kaukaa auringon lämmittäessä puupinoja.  Tili tuli rahana käteen ukkopomolta, förskottia saatiin tarvittaessa kymmipomoilta.

Nalikkahalot,  jalkapropsit,  pylväspuut...

Leimauksesta alkoi savotta.  Sen perusteella tehtiin pysty- tai hankintakauppa.  Kauppaa saatettiin hieroa jopa päiväkausia,  ja yhtiö tarjosi litkat.  Leveranssiostajat saivatkin hyvillä litkoilla ja leimaamattomasta metsästä parhaita kauppoja,  sillä hinta oli sitä mitä kynä kirjoitti...  Tekomiehet kaatoivat tukkirunkoja ja karsivat kirveellä ennen kuin jakomies merkitsi omat merkkinsä.  Jakomiehen mittaluvut oli tehty kosmoskynällä,  tekomies taasen tuhersi tukkiliidulla numerot sahattuun pintaan.  Katkaisumerkki oli varmennettu leimakirveen merkillä,  joka oli yhtiön oma tunnus.  Samoin jakomies merkitsi jakamansa tukit pisteruudukoon  (jakotauluun),  josta nähtiin savotan edistyminen.

Kyliemme vähäiset uitot kulkivat Yläkieluulta Kohojokea pitkin kohti Hauki- ja Haapavettä.  Toinen uitto vei Tihviin Huosiukselta Taplin ja Ruokojärven kautta Puruveteen.  Puutavaran pirssipaikkoina oli mm. Kässäränranta ja Kusmäen vierityspaikka.  Uittomiehet olivat todennäköisesti toispaikkakuntalaisia.

Ensimmäiset metsästä myydyt puutavarat olivat nalikkahalkoja.  Ne oli 40-senttisiä,  vain keskeltä halkaistuja.  Nalikkahalkoja vietiin jopa Pietariin asti.  Eniten metsätyötä antoi tavallinen metrihalko,  jolle oli käyttöä niin höyryn nostatuksessa kuin lämmitysaineena.  Myös Silvolan seudulla oli ammattimaisia halonhakkaajia,  mutta sekatyömiehen töitähän se halonhakkuu etupäässä oli.  Haloista puhuttaessa tulee mieleen,  että VR piti rautatieasemilla kuten Silvolassa suuria halkovarastoja.  Jatkosadan aikaan 1942 valtio järjesti mottitalkoot.  Suositus oli,  että jokainen kotirintamalla oleva tekee "motin tai viisi" tilanteen auttamiseksi.  Yleistä oli,  etttä halkometsässä käytettiin sahapukkia pölleiksi katkottaessa.

Jalkapropsia eli kaivospuita teettivät yhtiöt ja leveranssimiehet läpi vuoden.  Kaivospropsit kuorittiin yleensä puolipuhtaiksi jo metsässä.  Kuusipaperipuu hakattiin yhden metrin mittaiseksi ja ajettiin ensivarastoon mustana tai puolipuhtaana,  myöhemmin pintapuun kuivuttua vuoltiin täyspuhtaaksi.  Kaukokuljetukset hoidettiin uittoina,  mutta kyliltämme on rautatierahti ollut hyvin huomattavaa.  Vuosina 1940-1957 oli Silvolassa oma ammattiryhmä, lastaajat,  sillä rautatie antoi silloin puulle kyytiä.  Myöhemmin autonkuljetus valtasi alaa metsästä tehtaille ja meren satamiin.

Vientiin menevällä pylväspuulla oli rankat savottansa alueemme saloilla heti jatkosodan jälkeen.  Englantiin menneet pylväät olivat metsiemme valiomäntyjä,  suurimmat peräti 65 jalkaa pitkiä.  Kerran näitä pylväitä ajettiin Tihviin salolta H. Laamasen autolla yhdessä kuormassa peräti 9 kappaletta.  Se oli melkoinen lasti...

Hevostyöstä moottoreiden pärinään

Rahtimies hevosensa kanssa on tehnyt menneinä aikoina suuren palveluksen yhteiskunnalle.  Teollisuuden ja sahojen tarvitseman puun metsästä savoitoi mies hevosineen.  Työ oli molemmille kovaa puurtamista,  jossa neuvokkuus oli suurena apuna,  isien hankkima työkokemus nikseineen periytyi pojille.  Yhteistyö hevosen kanssa näkyi työtuloksena,  hevonen luki tiukoissa paikoissa miehen äänensävystä,  miten piti menetellä. 

Aluksi lähiajossa,  etenkin rantametsistä,  ajopelinä käytettiin purilaita.  Siihen aikaan ei ollut tukin nostoon saksia,  vaan taakka nostettiin käsin tai vierrettiin kankien avulla.  Pitempään ajoon käytettiin alkuun tavallista pajuvihdas-kaplasrekeä.  Siinä oli pankko ja kääntyvä kahva.  Aikanaan kokemus auttoi rahtimiestä kehittämään linkkupankollisen parireen.  Tämä olikin pitkä harppaus eteenpäin. Suurista kuormista puhuttaessa voidaan kertoa,  että 1947 Vilho Vatanen vei Tihviiltä Harakkarantaan sadan kuutiojalan tukkikuorman,  mikä tiettävästi oli suurin kuorma näissä maastoissa.  Heinäkuormalta se näytti !

Elettiin vuotta 1957,  kun ensimmäisten moottorisahojen kuultiin kyliemme metsissä papattavan.  Oltiin kuultu jo käytetyn vanerikoivun kaadossa kahden miehen moottorisahaa.  Kohokaasuttimella varustettuja yhdenmiehen sahoja olivat Dolmar ja Stihl,  joissa oli kääntökahva terälle kaato- ja katkomisasentoon.  Domar painoi tankattuna reilut 16 kiloa ja siinä oli höylähammasterä ja automaattinen teränvoitelu.  Sahausjälki oli siisti ja kelpasi jopa Englannin pylväiden kaatoon.  Mutta sahalla ei voinut karsia,  sillä jos sitä kallistettiin,  se sammui,  eikä sitä pitkään käsivarressa jaksanut kannatella.  Sahan hinta oli 70.000 markkaa ja tukkirungon teosta tuona aikana sai 100 markkaa käteen viidentoista keskikuution leimikosta.

Vuonna 1959 moottorisahojen merkit kovasti lisääntyivät ja kouruhammasterät ja kalvokaasuttimet tulivat myyntiin.  Amerikkalaiset sahat tulivat keveinä ja lyhytiskuisilla moottoreilla. Sekä saksalaiset että ruotsalaiset toivat markkinoille omat uutuutensa.  Oli myös monia sahamerkkejä,  jotka eivät yleistyneet merkkihuollon puutteessa tai ne eivät yksinkertaisesti soveltuneet paikalliseen käyttöön.

Harvemmassa leimikossa miehet vetelivät painavia sahoja ahkiossa.  Sahojen tyhjäkäynti oli niin täristävää,  etteivät ne isollakaan kannolla kestäneet.  Ja olihan niitä käynnistyshuoliakin.  Kerrotaan,  että muuan pappa tuli katsomaan moottorisahaa Tihviin metsähakkuulle ja kun saha ei suvainnut käynnistyä,  ehdotti pappa ,  että jos mäkistartilla koetettaisiin...

Traktorit otettiin käyttöön samaan aikaan moottorisahojen kanssa.  Liukuesteenä käytettiin kitkaketjuja,  jotka kuluttivat kovasti renkaita ja tärskyttivät tiellä ajettaessa.  Traktorireki oli hyvä väline jäillä ja yleensä pitemmillä kuljetusmatkoilla.  Isoissa traktoreissa saatettiin käyttää puoliteloja,  jotka soveltuivat lumiseen metsämaastoon.  Pinotavaran kuormaus ja purku oli käsityötä niin rekeen kuin peräkärryihinkin.  Traktorin tieajoa paransi jääketjujen yleistyminen 1960-luvun tienoilla,  samoin vetävät peräkärryt,  joisssa saattoi olla myös kuormaimet.  Nykytyylin traktorit vinsseineen ja telikärryineen ilmestyivät kyliemme metsiin vuoden 1965 jälkeen,  niinkuin varsinaiset metsätraktorikin.

HEVOSMIESTEN KERTOMAA

Menneinä aikoina oli hevonen miehen jokapäiväinen kaveri leikistä hautaan asti.  Se oli välttämätön ratsuna ja vetäjänä kesät talvet.  Pienviljelytalouteen kuului hevonen kulkuneuvona ja savottakaverina.  Hyvin oppivainen suomenhevonen olikin moniin peltotöihin.  Oli muistettava mennä puoliaskeleeseen nököllä kivikkoa kynnettäessä.  Sitten naapurille piti näyttää sitä rivakampaa jalannousua ravina tai laukaten.  Yleensä yhteispeli toimi hevosen ja isännän kesken.  

Mutta osasi hevonen näyttää myös vikurinsa,  ja silloin kaveruus oli koetuksella.  Näin saattoi hevonen saada uusia ristimänimiä. Yleensä kivikon kynnössä hiljaisempikin mies osoittatutui hyvin sanavalmiiksi,  jopa kiroisaksi.  Tutuiksi ne pian tulivat,  hevonen ja mies.  Keskinäinen luottamus oli paljon miehestä kiinni,  hevonen ymmärsi miehen aikeet jo äänensävystä.  Hevonen saattoi karata humalaiselta,  koska miehen haju ja käytös eivät edellyttäneet normaalia yhteistyötä.  Niin ei ennen hevosmies vähällä suostunut jalkamieheksi,  siihen piti olla vakava syy.

Hevosella tehtiin pitkiä kauppamatkoja Pietariinkin asti.  Se lie ollut viikon reissu.  Matkaa taitettiin porukalla useita hevosia letkassa,  voita mukana mennessä,  viinaa tullessa.  Tietenkin myös muuta tavaraa oli mukana mennen tullen.  Matkalla yövyttiin majataloissa,  ja mistäs muusta puhe olisi ollut kuin hevosista.  Karjalan kauppamiehet vuorostaan kävivät täällä saviastioitten ja rihkaman kaupalla,  hevosella tietenkin.  Heitä sanottiin rätikkäiksi ja vielä aikaisemmin laukkuryssiksi.  Mustalaiset olivat henkeen ja vereen hevosmiehiä,  hevoskauppa eli partsikointi aina mielessä.  He kiersivät kyliä ja markkinoita.  Tässä koulussa laiskakin hevonen pysyi riskissä kunnossa,  muka laittoivat viinaa hepon korvaan.  Hurjinta hevosen kannalta oli kuitenkin olla sotanäyttämöllä ja kärsimysmuistomerkin hevonen siitä ansaitsisikin.

Matkoista joulukirkkoon alkoi hevosten kilpajuoksu ennen vanhaan.  Isännän ylpeys ei sallinut pitää huonoa hevosta.  Kun piiska ei auttanut,  kiinnostuttiin hevosjalostuksesta ja kunnon hoitamisesta. Hevoskasvattajan avuksi tuli kantakirjasysteemi.  Tamma varsoineen laitumella oli kyläkujalla tavallinen näky,  isompien talojen hevosmäärä saattoi olla 5-10 yksilöä. Hevoskasvattajia oli Silvolan seudulla joka kyläryhmässä.  Heistä mainittakoon Laamaset Ala-Heikkilässä,  sittemmin Simpalassa ja Harjun Pärnäset Niinimäessä.  Partsikkamiehiä oli mielestään lähes jokainen,  jos ei muuta niin ainakin kiho.  Kiertävät partsikat eli hevossaksat olivat kauppareissuilla lähes päivittäin,  markkinoilla heillä oli apunaan kohot ja apulaiset. 

Eivät olleet yksin miesten käsissä hevosen ohjakset,  kyllä siihen pystyi nainenkin.  Niinimäen Malkin vanha emäntä vei hevosella tinkimaidon Savonlinnaan 1920-30 -luvuilla.  Toinen tunnettu hevosnainen oli Sylvi Kuutti,  joka vaikutti Silvolassa.  Hän ajoi rahtia siinä missä miehetkin.  Sylvi kasvatti kertomansa mukaan yhdeksän varsaa,  kävi hevosmarkkinat,  möi,  vaihtoi ja osti.  Kerrotaan hänen sanoneen "on sitä ollut jos jonkinlaista kopukkaa,  van yhden ryöstäjähevosen sain mustilaiselta.  Mutta hyvin oon hevosten kanssa pärjäillyt,  rattosia ja välttämättömiä ovat olleet,  ei niihin kyllästynyt.  Ei ne ukot ymmärtänä markkinoilla hevosen piäle meikäläistä enempee,  humalassa vuan enempi turasivat ja pelekäsivät kottii männyy,  ku rahat män ja kaakki huonon".









 
Powered by Smart Kotisivutyökalu