VIISI KERTOMUSTA SIMPALAN KYLÄNRAITIN VARRELTA

Anttola-Kerimäki-Simpala -kyläkirjasta (1988) osion kirjoittanut Heikki Kupiainen

1. VOUTIMÄKI  -  PAIKANNIMI VÄKIVALLANTEON MUKAAN

Paikannimien juuret

Jokaiselle paikannimelle voidaan jäljittää oma syntytaustansa ja selityksensä.  Niinpä esimerkiksi kylän nimi,  Simpala,  on saanut mitä todennäköisimmin alkunsa pitkäaikaisten asukkaidensa mukaan.  Simpalan kylässä asui näet aikoinaan Simpasen sukua.  Niinpä on luonnollista,  että asukkaiden ryppään sukunimestä Simpanen johdettiin kylän nimeksi Simpala.  Simpanen jätti kylän 1640-luvun alussa.  Simpala on siis ollut muinoin osuva ja kuvaava nimi kylälle.  Nyt se on vakiintunut käytäntöön,  eikä ole mitään aihetta vierastaa tai unohtaa tuota juurevaa paikannimeä.


Voudin toimenkuva

Vouti oli entisaikaan pelätty ja vihattu kruunun eli valtiovallan virkamies,  jonka tehtävät eivät miellyttäneet rahvasta eli tavallista kansaa.  Mutta miksi voutia sitten karsastettiin?  Vastauksen ydin on lyhyt,  sillä voudin päätehtäviin kuului muun muassa verojen kanto hallitsijalle eikä veronmaksu ole ollut koskaan kuuliaisimmillekaan alamaisille järin mieluisaa puuhaa.  Jatkuvien ja pitkällisten sotien aikana verorasitus koetteli luonnollisesti tavallista ankarammin,  koska valtio tarvitsi kipeästi tuloja peittääkseen sodan kustannuksia.  Sotaväenotot,  miesten valitseminen sotaväkeen,  olivat nekin riesana.  Ihmiset joutuivat hyvin ahtaalle kuitatessaan verojaan ja maksujaan,  koska toimeentulo irtosi tavallista tiukemmin.  Vuoden sato saattoi kuihtua laihaksi,  jos luonto äityi kovin ankaraksi.  Halla,  talonpojan perivihollinen,  hyökkäsi usein ja turmeli kokonaisen sadon,  sillä viljelysmenetelmät olivat alkeelliset.  Varsinkin rajaseudulla vihollisen mellastavat iskujoukot kykenivät aiheuttamaan konsanaan enemmän vahinkoa kuin hyinen halla.

Tällaista taustaa vasten on ymmärrettävää,  että voutia pidettiin ei-toivottuna vieraana.

Veronkannon ja verojen tilittämisen lisäksi hänen virkatehtäviinsä kuului vuosien 1555 ja 1602 ohjesäännön mukaan:
- talonpoikien maatalouden valvominen,
- kuninkaankartanoiden aikana kartanon maatalouden johto,
- erilaiset hallintotehtävät  (järjestyksen ylläpito,  esivallan kulloistenkin käskyjen toimeenpano,  huolenpito teistä ja silloista,  laittoman kaupan ja käsityön estäminen,  matkustajien tarkkailu jne.)
- vouti valvoi käräjillä kruunun etuja ja kantoi kuninkaan sakko-osuuden,  mutta ei ottanut osaa tuomivallan käyttöön,
- vouti osallistui sotaväenottoihin,
- vouti vastasi porvaris- ja talonpoikasäädyn valtiopäivämiesvaaleista.

Voudin,  kuninkaan suoranaisen palvelijan,  työsarka levittäytyi siis hyvin laveana ja monenkirjavana.  Sen vuoksi hän joutui helposti kahden tulen väliin,  koska sekä kansa että kuningas syyttivät hallinnollisesta kitkasta tavallisesti aiheetta voutia.  Yhtäältä voudista tuli rahvaan puskuri kuningasta vastaan.  Hänestä tehtiin sijaiskärsijä,  koska kuningasta ei uskallettu arvostella suoraan.  Toisaalta kuningas sälytti kaiken epämieluisan voudin,  pelkän toimeenpanijan, harteille,  vaikka itse edustikin ylintä käskyvaltaa.  Sylkykuppiluonteisen aseman vuoksi voutien maine kiiri pahempana kuin mihin todellisuus antoi aihetta.

Lahjustenoton torjumiseksi ja henkilökohtaisen auktoriteetin (arvovallan) säilyttämiseksi voudit vaihtoivat tiheään hallintopiirejä eli voutikuntia.  Yleensä voutikunta parani siirrossa,  joten vaihto merkitsi yleensä ylennystä uralla - palkintoa uutteruudesta kuninkaan palvelijana.  Laajan tehtäväkentän vuoksi vouti käytti apulaisia,  kirjuria ja ns. voudinmiehiä,  moniulotteisissa toimissaan.  Ensin apulaiset saivat palkkansa voudilta,  mutta myöhemmin kruunu vastasi suoraan kirjurin palkkauksesta.  Muutoksen jälkeen kirjuri oli suoraan vastuussa kruunulle.  Paikallinen hallintojärjestelmä muuttui alinomaan tarpeiden mukaan siten,  että esimerkiksi voudeista muovautui kruununvouteja ja voudin kirjureista kihlakunnan kirjureita.  Näin ollen kruununvoudeista vakiintui virkamiehiä,  joiden vastuualueeksi määrättiin kihlakunta.  Kruununvoudin,  nimismiehen esimiehen,  piti pääurakkanaan tehdä selvitys veronkannosta ja sen tilityksestä kihlakunnasta lääniin ja lopulta kruunulle.  Lisäksi hänen tuli laatia selvitys niistä rahvaalta perityistä rahoista,  jotka eivät virranneet kruunulle saakka.


Voudinsurma läkähdyttävän jyrkän mäen törmässä - Voutimäki

Voutimäki kohoaa paikoin hyvin jyrkkärinteisenä mäkenä nykyisen Kerimäen kunnan eteläosassa,  lähellä Kerimäen ja Savonlinnan rajaa.  Mäen kupeilla on ilmeisesti polveillut kautta aikain polkuja,  tienauhoja tai ylipäätään jonkinlaisia ihmisten kulkuväyliä.  Perimätiedon mukaan näitä kulku-uria pitkin myös tarkemmin nimeämätön vouti lähestyi nykyisen Voutimäen äkkijyrkintä nousua.  Paikallinen väestö kantoi kaunaa veronkeräjää kohtaan ja se järjesti viheliäisenä pitämälleen kruunun virkamiehelle väijytyksen rinteen vaativimpaan pisteeseen.  Tarinan mukaan väijytyspaikka valittiin huolella mäen länsi- ja eteläsyrjältä,  joka putoaa alarinteeseen päin louhikkoisena ja äkillisen jyrkkänä.  Rahvas teki ylläkön ja vihattu vouti,  kruunun käsikassara,  heitti henkensä kiusaantuneiden talopoikien toimeenpanemassa kahakassa.  Tapaus syöpyi,  jo erikoislaatunsa vuoksi,  ihmisten mieliin - vouteja ei sentään mukiloitu tai tapettu joka päivä.  Voudin väkivaltaisesta kuolemasta iskostuikin paikallinen merkkitapaus, jonka pysyvimmäksi jäljeksi nauliutui surmarinteelle vakiintunut kuvaava nimi  -  Voutimäki.

PS:  Toisen tarinan mukaan epäonnen vouti selviytyi nujakasta vähemmällä.  Henkiriepu säilyi,  koska talonpojat "vain" pieksivät virkamiehen tuimassa selkäsaunan löylytyksessä.





2. MATARMÄEN LEVOTON RAKUUNA

Matarmäki sijaitsee vanhan Simpalan tien linjalla, sillä 1960-luvun alussa käytöstä poistettu kylätie luikerteli Koholanmäen, Matarmäen ja Kurosenkallion kupeiden kautta kohti Lötjölää.  Ihmisasumukset eivät ole juurtuneet Matarmäen tantereille,  vaan kapea tieura halkoi mutkiltellen sekametsää ja peltokaistaleita.  Nämä elementit muodostivat oivallisen näyttämön mäentöyrään kummajaiselle - rajulle rakuunalle eli ratsumiehelle.

Matarmäen rakuuna karauttelee mäen laella edestakaisin vailla sen selvempää päämäärää.  Ratsastava soturi suosii raisuja otteita,  sillä voimakkaan hevosen kaviot iskevät tulta ja kipinää osuessaan paikka paikoin paljaaksi huuhtoutuneeseen peruskallioon.  Sotilas liikehtii touhuissaan pimeän aikaan,  jolloin kavioiden kopinan kumu ja kavioiden sinkoamien kipinöiden säihke pääsevät oikeuksiinsa.

Askeleitaan arvattavasti tihentäneet kulkijat ovat tehneet omat päätelmänsä näkemästään ja kuulemastaan,  öinen liikkuja,  hämärämies,  on saanut tarkemman hahmon.  Ne,  jotka ovat nähneet tai kuvitelleet
 nähneensä Matarmäen rakuunan,  väittävät kohdanneensa armeijan lähettiä muistuttuvan urhon.  Majaileeko Matarmäen tienoilla siis huipputärkeää viestiä kiidättävä sotaväen lähetti,  jolle tehtävän luonne on lykännyt tulenpalavan kiireen?

Matamäen lähetti on saavuttanut pelätyn miehen maineen.  Pelon ja vilkkaan mielikuvituksen hämmentämästä keitoksesta onkin versonut runsaasti Matarmäen kummitukseen kytkeytyneitä rönsyjä.  Rakuunan reviiristä loimottaneiden nuotiotulien kajo on aiheuttanut häkeltyneisyyttä ja pelonsekaista kunnioitusta tiellä taivaltaneissa ja lähiseudun asukeissa.  Päivänvalossa rohkeus saattoi palautua,  koska tarkkaavaisetkaan kulkijat eivät havainneet tuoreiden nuotioiden pohjia reittinsä varrella.

Pimeydyn vaipan laskeuduttua kaikki muuttui tyystin ja päivänvalossa huojentuneet joutuivat koetukselle.  Rakuuna rääkkäsi entiseen tapaan hevostaan ja poltteli tuliaan.  Lähetti touhusi sotaisia askareitaan ja pysyi kummullaan.  Mihin hän pyrki paikallaan polkemiselta näyttäneellä temmellyksellään?  Olemme yhä vastausta vailla,  sillä kukaan ei ole tohtinut udella tomeran ratsumiehen tekemisien ja tarkoitusperien jälkeen.

PS.  Kaikki Matarmäen ohi liikkuvat matkalaiset voivat luonnollisesti esteettä tarkkailla,  josko rakuunalähetti antaisi kuulua itsestään.  Parhaimman aitiopaikan voi varmistaa kulkemalla kylätiellä jalan,  yksin ja öisin.


3.   VIERUNVUOREN "TYNKKYSEN TUPA"  -  PIILOPAIKKA VAINOOJAN VARALTA

Vierunvuori on Simpalan kylän lounaislaitaan rajoittuva korkea ja louhikkoinen mäki,  jonka eteläsyrjä on lohjennut ja murentunut kivimassojen röykkiöksi.  Lohkareiden repeäminen ja vieriminen on antanut hyvän syyn ryhtyä kutsumaan maastonkohtaa Vierunvuoreksi.  Kuvaava paikannimi on levittäytynyt muunnelmina myös lähiympäristöön,  sillä viereinen suo tunnetaan Vierunsuona.

Vaikeakulkuinen kivenjärkäleiden sokkeloima alue on melko laaja,  sillä se käsittää noin 2-3 hehtaarin suuruisen murroksen.  Kivimassat peittävät alleen lukemattomia onkaloita ja kaivantoja,  joita esimerkiksi kulmakunnan ketut suosivat pesäpaikkoina.  Moni metsämies onkin polttanut ruutia Vierunvuoren kivikoissa Kettu Repolaista johdatessaan.  Ja varmasti monta monituista kertaa tuo viekkaaksi lunnehdittu metsänelävä on vetänyt piiloleikeissä pitemmän korren.  Pettynyt erämies saattoi toki lohduttautua sellaisella puolustuksella,  että luonnonolosuhteet tarjosivat ketun kelmille ylivertaisen erulyöntiaseman.  Piilopaikoissa löytyi.  Tämän totesivat myös oppivelvollisuuen piiriin kuuluneet Simpalan kylän pojankoltiaiset,  jotka pinnasivat mieluusti kuivakoita koulupäiviä suojaisten kolojen äärellä.  Lekottelu kevätauringon paisteessa ja ensimmäisten paperossien (tupakka) salamyhkäinen tupruttelu maistuivat toki herkullisemmalta kuin ankeiden luokkahuoneiden tiukan kurin kyllästämä ilmapiiri.

Vierunvuorella on moniulotteisuutta ja perinteitä lymypaikkana,  koska louhikon puolivälissä ja aivan kiinteän kalliojyrkänteen äärellä sijaitsee "Tynkkysen tupa".  Mainittu tupa on ahdas ja pitkulainen kalliokolo laakeiden kivipaasien seassa - oivallisesti näkösuojassa ja kaukaisemman tarkkailijan katseen ulottumattomissa.  Onkalo tai luola levittäytyy kivisessä kuoressaan vain 3-4 metrin pituisena ja korkeimmillaan noin vajaan metrin mittaisena sopukkana.  Luonto on muovannut "tupaan" hieman kalustusta,  sillä kapeasta suuaukosta katsottuna oikealla näkyy kalliokielekkeen muodostama miehenmittainen lavitsa - jämerää tekoa.

Perimätiedon mukaan Vierunvuoren kivinen maja on tarjonnut suojaa Tynkkynen - nimiselle miehelle ja hänen perheelleen,  jotka ovat hakeneet suojaa isonvihan (1713-1721) aikana.  Isonvihan taustan muodosti suuri Pohjan sota (1700-1721) ja sen luhistama Ruotsin suurvalta-asema.  Ruotsi kohosi Itämeren piirin väkevimmäksi mahdiksi Roskilden rauhan (1658)  ja 1600-luvun alkupuolen pitkällisten sotamelskeiden jälkeen.  Ruotsin suurvalta-asema jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi,  sillä Kaarle XII:n  (1697-1718)  noustua vain 15-vuotiaana kuninkaaksi naapurivaltiot (Tanska,  Venäjä ja Saksan valtiot)  päättivät musertaa Ruotsin voimakeinoin.  Naapurivaltioiden toimet Ruotsin suurvalta-aseman nujertamiseksi sytyttivät suuren Pohjan sodan,  joka koitui Ruotsille ja sen alusmaalle Suomelle perin kohtalokkaaksi.  Ruotsille katastrofaalisesta Pultavan taistelusta tuli ratkaisukamppailu,  jonka jälkeen Venäjä voimisti sotilaallisia operaatioita Suomea kohtaan.  Sotaväenottojen ja muiden sodan rasitusten heikentämästä Suomesta tuli veristen kahakoiden temmellyskenttä.

Venäläisten tunkeutumista vuodesta 1713 alkaen helpotti vastarinnan puute,  koska suomalaiset joukot sijoitettiin suuren Pohjan sodan alussa Inkerinmaalle.  Venäläiset joukot etenivätkin voimakkaasti ja työnsivät Suomen armeijan Etelä-Pohjanmaalle,  jonka Isokyrön pitäjän Napuan kylässä käytiin ratkaisutaistelu.  Kamppailu kääntyi venäläisten voitoksi ja venäläinen miehityskausi eli isoviha alkoi Suomessa.

Valloittajat toivat Suomeen venäläistä hallintoa, sillä ruotsalaiset ja paikoin suomalaisetkin virkamiehet jättivät paikkansa sotaa paetessaan.  Sotilashallinto tuotti kuitenkin rahvaalle eniten huolta,  koska sotilaskurista huolimatta armeijan yksiköt kylvivät levottomuutta.  Etenkin liikkuvat sotaväen joukot syyllistyivät ryöstöihin ja väkivaltaisuuksiin.

Kasakkapartio teki iskun vuonna 1711 Kerimäen Moinsalmen tai Moinniemen kartanoon; talo poltettiin,  irtain omaisuus anastettiin ja talon väki kuljetettiin vankeuteen.  Ei siis ihme,  jos Tynkkynen sotatoimialueella asuneena etsi perheelleen turvallisen elosijan.  Olavinlinna,  Itä-Suomen puolustuksen lukko,  antautui pian Napuan tappion jälkeen,  joten linnan tienootkin jäivät täysin venäläisten käsiin.
Tynkkysen tuvan paikanvalinta maastosta kielii käyttäjänsä taitavasta silmästä,  mutta piilopirtillä oli toki muitakin avuja.  Se oli kieltämättä hyinen,  kostea ja pimeä kolo,  mutta tuli loihti lämpöä ja valoa.  Ihmiselämästä kertova savu taas katosi Vierunvuoren loputtomiin sokkeloihin.  Tulen loimussa saattoi paahtaa paistia ja hiillostaa kalaa.  Viereisillä asumattomilla saloilla riitti riistaa ja lähitienoon järvet soivat kalannarraajille epäilemättä antejaan.  Erä- ja kalamiehen ei tarvinnut pelätä nälkäkuolemaa,  koska kaikki elämiseen tarvittavat välttämättömät einekset ja särpimet löytyivät muutaman kilometrin säteellä Suurenjärven ja Vääränjärven salojen kätköistä.

Perimätieto kertoo Tynkkysen käyttäneen luolaa pitempiaikaisena pakopaikkana,  mikä tuntuu luonnolliselta vainoajan eli isonvihan pitkän keston (7-8 vuotta) takia.  Ajoitus (ison- ja pikkuvihan aikainen käyttö)  vaikuttaa jonhdonmukaiselta,  sillä myöhemmissä Ruotsin ja Venäjän sodissa (kuningas Kustaa III:n sota ja Suomen sota) piilopirtit ja lymypaikat kävivät tarpeettomiksi,  koska alue kuului Venäjän valtakuntaan.  Suullinen perimätieto saattaa viedä harhaan monella tavoin,  mutta Vierunvuoren piilopirtissä näkyy yhä lievästi muinaisen asumisen merkkejä.  Tulenpito on jättänyt jälkensä lattiaan ja myös katto ja seinät ovat savun tummentamat.  Sään vaihtelut,  kosteus ja uteliaiden kävijöiden kulutus ovat haalistaneet pakolaisten tuottamat elämisen leimat.  Itse tupa seisoo kuitenkin järkkymättä pystyssä muhkeiden kivenjärkäleiden saartamana kertoen olemassa olollaan oman koruttoman tarinansa.

Tynkkysen tuvan ja ylipäätään vainoaikojen piilopirttien pakottaviin käyttötarpeisiin punoutunevat myös muut levottoman rajaseudun vitsauksista kielivät konkreettiset jäljet.  Runsaan kilometrin säteellä Tynkkysen poterosta on maanpovi paljastanut kyntömiehelle 1900-luvulla vanhaa,  ihmiskäden muovaamaa metallia.  Haljenneella tykinkuulalla ja plootukätköllä on tarinansa.  Lienevätkö Tynkkysen pakoilun ajoilta?  Jätän probleeman ratkaisun muiden päänvaivaksi.



4. PYKÄLÄKANGAS  -  NIMI KASKIVILJELYN KAUDELTA


Taustaa

Kaskeaminen oli Suomen vanhakantainen maatalouden maanviljelysmenetelmistä alkukantaisin ja vanhin.  Se edelsi nykyaikaista peltoviljelyä eli heinän,  viljan tai muiden kasvien viljelyä peltokuvioiksi raivatuilla vainioilla.  Kaskeaminen ei ollut yhtenäinen ja yksiselitteinen viljelymenetelmä,  koska se koostui monimutkaisten vaiheiden ketjusta.  Kaskeaminen eteni jatkuvasti paikasta toiseen polttoviljelynä,  vailla kiinteää ja pysyväistä sijaa.  Uudeksi kaskimaaksi valittiin aina vankka metsä,  sillä kaskeaminen tarvitsi välttämättä puustoa.  Kaikkien kaskivlijelyn menetelmien yhteisenä tuntomerkkinä oli kohteeksi valitun puiden ja kasvillisuuden polttaminen.  Palaminen näet muokkasi maaperää viljelylle suotuisaksi,  koska polton jälkeen viljelyskasvit saivat ravinteensa paremmin irti.  Kaskenpoltto siis "lannoitti" ja jalosti viljelysmaata,  mutta siitä koitui myös haittoja.  Kasvit saattoivat nimittäin imeä maan ravinteet yllättävän nopeasti loppuun.  Joissain tapauksissa ravintoaineet riittivät vain yhden viljekerran verran.


Kaskeaminen vyöryi kiertoviljelynä

Maaperän voimavarojen,  ravinteiden,  ehdyttyä kaskikentän paikkaa piti vaihtaa,  joten kaskeaminen muodostui kiertoviljelyksi.  Poltettu kaistale pysyi kerrallaan käytössä varsin lyhyen jakson.  Oikein suhteutettuna kaskivlijely tuotti suhteellisen hyviä satoja ja oikein käytettynä se osoittautui sangen kelvolliseksi menetelmäksi.


Oliko kaskeaminen ryöstöviljelyä?


Jäkikäteen kaskiviljelyä on soimattu monessa yhteydessä haitalliseksi ja kielteiseksi ilmiöksi.  Kaskeamista on syytetty eritoten metsien tuhoamisesta ja maapohjien  köyhdyttämisestä.  Tälläinen tulkinta on kuitenkin yksipuolinen.  Kaskivlijely riistäytyi ryöstöviljelyksi vain silloin,  jos se toistettiin samoilla konnuilla liian taajaan.  Viljelyskierto ei saanut tihentyä liialliseksi,  vaan maaperän piti antaa voimistua ja puuston kasvaa.  Oikein rytmitettynä kaskiviljely saattoi suoda muhkeita satoja,  mutta juuri hyvät sadot,  maa-aluiden supistuminen ja kaskeamisen edellytysten kaventuminen voivat johtaa liian tiiviiseen viljelyrytmiin  -  ryöstöviljelyyn.


Kaskeamisen menetelmät ja kulta-aika

Erityisesti Itä-Suomessa harjoitettiin voimallisesti ja pitkään kaskiviljelyä,  joka jylläsi elinvoimaisena eritoten 1700-  ja  1800-luvuilla.  Kaskeaminen alkoi taantua vasta 1800-luvun puolivälistä lähtien,  mutta Itä-Suomessa se säilytti assemansa aina 1800-luvun loppuun saakka.

Kaskivlijelyssä voidaan erottaa neljä erilaista menetelmää:
1.   tavallinen kaski,
2.   rieskamaa,
3.   pykälikkömaa  ja
4.   huuhta.
Pykälikkömaaksi kutsuttiin kangasmaata,  jossa kasvoi mäntyä.  Mäntypuut "pyällettiin" eli kuorittiin tyvestä,  jolloin ne kuivuivat pystyyn.  Puun kuolemisen takasi rungon ympäri hakattu "pykälä".  Hongikon kuivuttua uudeksi puustoksi kasvoi tavallista lehtimetsää,  jonka sallittiin kasvaa riittävän vankaksi ja vasta  sitten koko puusto kaadettiin ja poltettiin.  Poltetuille tantereille kertyi tuhkaa ja karrelle kärventyneeseen,  elottomaan maaperään kylvettiin viljan siemenet.  Viljan varttuminen ja sadon odottelu saattoi alkaa.  Kaikki kuvatut työvaiheet muodostivat yhdessä kaskiviljelyketjun.


Kaskiviljelyn umpikuja ja loppu

Kaskeaminen vaati menestyäkseen tiettyjä edellytyksiä.  Se tarvitsi kiertoonsa laajat maa-alueet,  so. tuuheat metsät.  Kierto ei yltynyt liian kiivaaksi,  jos metsähalmeita oli tarjolla runsaasti.  Kaskialueet kaventuivat väistämättä ihmisasutuksen levitessä ja tihentyessä Itä-Suomen saloilla.  Tällainen kehitys johti ryöstöviljelyyn,  jonka seurauksena viljelysmaat köyhtyivät,  metsävarat hupenivat ja sadot kutuistuivat.  Toisaalta sahateollisuuden kehittyessä metsän puuston arvo kohosi ratkaisevasti,  joten "puupeltojenkin" kasvustosta alkoi saada rahaa.  Metsät alettiinn käsittää yhä enemmän maaomaisuudeksi ja puunjalostusteollisuuden raaka-ainelähteiksi.  Sen vuoksi puustoa tuhlannutta kaskenpolttoa ryhdyttiin katsomaan karsaasti 1800-luvun loppupuolella.  Puusta tuli Suomen "vihreä kulta",  jota ei saanut enää haaskata mielin määrin.  Kaskeaminen supistui vääjäämättä väistyväksi viljelymenetelmäksi,  jonka syrjäytti Itä-Suomeenkin vähä vähältä juurtunut uudenaikainen peltoviljely.


Pykälikkömaa ja Pykälänkangas

Miten esimerkiksi Simpalan kylän paikannimet Pykälänkangas ja Pykälänsuo nivoutuvat kaskivlijelyyn?  Pykälänkangas on kiistaton merkki menneeltä kaskisavujen aikakaudelta.  Se viittaa selvästi kaskeamisen menetelmistä pykälikkömaahan,  jonka tunnusmerkkeinä pidetään kangasmaata ja pykälien koloamista kasvavien puiden runkoihin.  Pykälien hakkaaminen kuivatti eli kelotti vaivattomasti tuoreet puut.  Pykältämisellä olikin selkeät tarkoitusperät,  koska kelopuiden polttaminen kävi kätevästi.  Pykältämisellä oli toinenkin tähdellinen tehtävä.  Pykälien teko osoitti näet myös tiettyjen metsäalueiden valtausta,  jonne muilla kaskenkaatajilla ei ollut asiaa.  Kaskenpolttajat ovat kolonneet puihin merkkejä vuosisatoja,  kuten Simpalan pykälä-peräiset paikannimetkin kertovat.  Kerimäellä ja Simpalassa Pykälänkangas ja Pykälänmäki esiintyvät asiakirjoissa paikanniminä ainakin 1500-luvulta lähtien,  joten kaskikirveen kolahtelulla on vuosisataiset perinteet.


5. SIMPALAN KYLÄN LUKUTUVAN VAIHEILTA


Sanomalehtien yleistyessä 1800-luvulla tarvittiin vereksiä keinoja ihmisten tiedonnälän taltuttamiseksi.  Kyliin perustettiin lukutupia,  joissa lukutaitoinen väki saattoi tutkailla rapisevien sanomalehtien uutis- ja tietoantia.  Lehdet eivät ehtineet lukutupien hämärään painotuoreina,  mutta se ei vähentänyt niiden merkitystä ja kiinnostavuutta.  Kulahtaneenkin aviisin painomuste toi viestin asiasta tai tapahtumasta,  joka ei olisi muutoin kiirinyt kylien perille.  Lukijoiden ja kuulijoiden katsannot hapuilivat tekstirivien kertoman kautta oman kylän ja pitäjän ulkopuolelle kohti kotimaan ja ulkomaiden uutistapahtumia.

Lukutaitoinen maamies saattoi poimia lehden kirjoituksesta muutaman käytännön ohjeen viljelyn edistämiseksi.  Eivätkä ne rajoittuneet välttämättä vain valistuneen peltomiehen tajuntaan,  sillä tiedonmuruset saattoivat levitä edelleen suusanallisesti kokeilunhaluisiin mieliin lukutuvan öljylampun kajossa,  töllin sisuksissa päreen lepattavassa valossa,  pellon pientareella tai kylän raitilla.  Lukutupa oli myös kuuntelutupa,  jossa lukutaidottomat voivat kuunnellen ahmia lukutaitoisten välittämiä tietoannoksia.  Näin ollen lehtien lukupirtistä muodostui kylän napatalo ja kiehtovan uuden tiedon tyyssija.  Kylän keskuksen asemaa korosti vielä se,  että myös muu posti kannettiin tavallisesti lukutuvan virkaa tehneeseen taloon.

Perimätieto määrittää nykyisin Henttolan nimellä tunnetun talon Simpalan kylän lukutuvaksi ja postipaikaksi.  Vanhan asuinsijan paikka soveltui oivallisesti palvelemaan kyläyhteisön tarpeita,  koska Henttola sijaitsi kylän keskivaiheilla.  Vanhaa talon kamaraa ovat pitäneet hallussaan ensin Muukkosen,  sitten Leskisen,  Sairasen ja viimein Laamasen suvut.  Virein posti- ja lukutupajakso osuu aikaan,  jolloin Muukkoset isännöivät tilaa.  Talon nimi Henttola ei juonnu kylän keskuspaikan perinteistä,  vaan arvellaan johdetun Heikki-nimestä.  "Siinä o`olluh Heikki aena".  Siitä syntyi paikannimi Henttola,  sillä Hentto on Heikin hypokorismi  (peittelevä,  lieventävä tai kaunisteleva sanonta,  ilmaisu).

Henttolan vanhasta pirtistä käsin kylvettiin tietoa ja uutisia tarvitseville kuluttajille,  mutta talon lähiympäristöstä löytyy toki muitakin kiintoisia menneisyyden kiintopisteitä - esimerkiksi hengenviljelyn avausvakoja.  Koko lähitienoon kylien ensimmäisen opinahjon alkukoti on nimittäin sijainnut naapuritalossa Ylätuvalla,  Kurosenkallion korkealla laella.  Vaatimattomasta koulurakennuksesta avautuivat ylväät näköalat kaikkiin ilmansuuntiin yli kumpuilevan itäsavolaisen maiseman.  Kookkaan ja ankarana opettajana pidetyn Fanny Hypenin opinsaunasta ei kuitenkaan selvinnyt maisemanpalvonnalla,  vaan uutteralla opintiellä etenemisellä.  Simpalan kansakoulun toimintakausi jäi perin lyhyeksi  (1895-1897),  joten se ei ehtinyt jakaa kovinkaan monelle elämän opillisia eväitä.  Kovalta maistunutta koulunkäyntiä pidettiin ainakin jälkikäteen arvioituna tarpeellisena,  niinpä neiti Hypenin tiukkaa opinsaunaa muistettiin lämmöllä vielä vuosikymmenten jälkeen.

Perimätieto pitää Henttolan ja Ylätuvan välistä maastoa mestauspaikkana,  jossa vielä 1800-luvulla joutui tilanteen niin vaatiessa tuomituksi päätään lyhyemmäksi.  Simpalan kylältä 1960-luvulla poimittu perimätieto kertoo,  että 1800-luvun lopulla pöyvelin käsiin joutui kylän räätäli.  Kuolemantuomion saanut mies omisti mökin Henttolan ja Ylätuvan liepeillä.  Töllin asukkaita kohtasi tuntuva harvennus,  koska räätälinä pidetty mies talutettiin mestauslavalle vaimonsa tapon vuoksi.  Perimätieto ei mainitse teloituksen yksityiskohtia ja se vaikenee myös tuomion jälkimainingeista.  Tällaisten kohutapahtumien ajoittamien ja kokonasitilanteen tarkempi hahmottaminen jääkin lepäämään varsin hataralle pohjalle.

Mestauskentästä ja kaikkeen siihen niveltyvästä on vain hajanaisia tiedon rippeitä tallella.  Sen sijaan Henttolan lukutuvan,  Ylätuvan Simpalan kansakoulun ja kammoksutun mestaustantereen lähituntumasta löytyy silminnähtävä ja käsinkosketeltava jälki muinaisuudesta.  Eräässä kylän korkeimmista maastokohdista eli Osmo Muukkosen pihapiirissä nököttää näet selvästi tunnistettava uhrikivi.  Näin ollen Simpalassa lojuu ainakin kaksi arvokasta kuppikiveä tai uhrikiveä,  sillä toinen rekisteröity kivi sijaitsee Iivari Kuutin maalla,  korkean Varpamäen etelärinteellä.  Kerimäenkylässä ja sen ympäristössä on tavattu tiheä kuppikivien esiintymä,  vaikka lukemattomia uhrikivinä käytettyjä järkäleitä onkin todennäköisesti hävitetty esimerkiksi pellonraivaustöiden tuoksinassa.  Jokainen kuppikivi on kuitenkin erittäin arvokas,  koska se sisältää oman erikoisen tarinansa.  Kuppikivi todistaa juurevuudesta,  muinaisten ihmisten asutuksesta,  uskomuksista ja elämästä - väärentämättömästä historian pitkästä kaaresta.





 
Powered by Smart Kotisivutyökalu