NAISTEN, LASTEN JA MIESTEN TYÖT 1900-LUVULLA

Anttola - Kerimäki - Simpala -kyläkirjasta (1988),  osion kirjoittanut Oili Laamanen

Naisten ja lasten työt v. 1918-1930

Vuosina 1917-1918 ja vielä pari vuosikymmentä sen jälkeenkin oli maataloudessa hyvin tarkoin eroteltu miesten ja naisten työt.  Naiset kyllä joutuivat joskus auttamaan miehiä raskaissa töissä kuten kaskenpoltossa ja riihiahoksen puinnissa,  mutta miehet eivät juuri naisille kuuluviin töihin ottaneet osaa.

Yritän tässä kertoa,  minkälaiset työolosuhteet olivat naisilla ja mitä kaikkea heidän tehtäviinsä kuului.  Näinä aikoina,  kun lapset useimmissa tapauksissa saavat olla ilman työvastuuta ja viettää huoletonta lapsen elämää,  oli meidän lapsuudessamme kaikissa maatalouksissa lapset apuna voimiensa mukaan monissa tehtävissä ja uskon,  että moni elämänsä varrella oli kiitollinenkin siitä,  että oli jo lapsena oppinut tekemään työtä ja kantamaan vastuuta eikä sitten säikähtänyt vieraassa työssäkään eteentulevia vaikeita tehtäviä.

Kun muutimme Anttolaan koko perhe,  alkoi navetta,  tuo pieni ja huono,  täyttyä lehmistä ja kanat majailivat navetan kivijalan päällä.  Siat olivat niille tehdyssä kopperossa navetan takana ja kaksi hevosta navetan edessä tallissa.  Lampaatkin tulivat myöhemmin kuvaan mukaan.  Ei ollut vesijohtoja,  ei vanhassa tuvassa eikä uudessa isommassa talossa,  ei navetassa myöskään.

Kaivo oli navetan ja tuvan välissä ja suurilla saaveilla korennon avulla kannettiin vesi tupaan,  samoin navettaan koko karjalle.  Kesällä,  kun karja oli laitumella ja se illoin ajettiin avometsistä karjapihaan,  joka oli aidattu navetan taakse,  oli puinen "ränni",  jonka kautta vesi valui karjapihan juoma-altaaseen ja sikatarhaan.  Vasikat olivat usein kaukana "Kontion rajalla" ja erikoisesti muistan,  miten raskasta oli keskenkasvuiselle tytölle kantaa korennolla vettä tomeramman karja-apulaisen kanssa tuonne pellon perälle.  Saunan luona oli toinen kaivo ja saunaveden kanto,  noin 8-10 saavillista,  kuului myös naisten tehtäviin.

Päivän ohjelma oli suurin piirtein seuraava:  Äiti nousi kai jo kello viiden aikaan aamukahvin keittoon.  Äiti oli ehtinyt kaupunkilaistua eikä ihan Anttolan alkuaikoja lukuunottamatta käynyt lypsyllä eikä karjanhoidossa,  olihan hänellä valtavasti työtä suuren perheen ruoka- ja vaatetaloudessakin.  Äiti herätti apulaiset ja myöhemmin sen tytöistä,  jonka vuoro oli olla navetassa apuna lypsyllä.  (Nuo vuorot alkoivat meille jo varhaisessa iässä,  ehkä jo 10 - 11 -vuotiaina).  Muistan miten hirveän vaikeaa oli ylösnousu niin varhain.  Koko väki joi aamukahvia 5-6 välillä.  Miehet menivät töillensä,  osa naisväestä navettaan,  osa korjaamaan vuoteita,  lakaisemaan lattioita,  talvella kantamaan puita uuneihin.  Tuvan uunin puut kannettiin suurella kahden hengen kannettavalla "naserkalla" ja se oli raskas kantaa.  Jo 8-9 välillä syötiin aamiainen,  johon melkein aina kuului kuoriperunat ja läskisoosi sekä kaurapuuro,  lisänä tietysti leipä,  voi,  maito ja piimä.

Jo kello 10 oli toisen kahvin vuoro,  miehet tulivat talvella tupaan kahville,  kesätöiden aikana kahvi usein vietiin pellolle.  Kahvin kanssa oli meillä aina pullaa ja korppuja.  Klo 12 oli ns. päivällinen.  Leivänpaistopäivänä,  kun iso uuni oli lämmitetty,  oli aina perunalaatikkoa ja uunipuuroa,  aluksi ohraryyneistä,  myöhemmin riisipuuroa.  Keittoja ja pannukakkua oli usein,  perunapaistia,  jossa keitettyjen perunoiden päälle kaadettiin käristetyt sianlihapalat,  läskit,  joskus oli pieniä muikkuja,  jotka keitettyinä pantiin perunoiden päälle ja ruskeaksi käristetetyt läskipalat ylimmäksi,  tämä oli kaikkien pitämää "tirripaistia".  Kiissseleitä,  vispipuuroja ym. oli jälkiruokana ja kahdet lautaset oli aina pestävänä.  Äiti oli hyvä ruuanlaittaja ja kotimme tuli ihmisten kesken kuuluksi siitä,  että meillä syötiin parempaa ruokaa kuin muissa taloissa.  Kun alkuaikoina tarvittiin aina kylän mökkiläisiä töihin,  he söivät kaikki ateriat talossa ja niin tieto kulki kylälle.  Äiti oli tottunut noissa nuoruutensa asuinpaikoissa hyvään ruokaan ja piti kunnia-asianaan,  että koko elämänsä ajan hänen pöydässään syötiin hvyin ja ruoka riitti.  Hän sanoikin usein: "Syönyttä on hyvä käskeä".  Tämän hyvän ruuan ja hyvän kohtelun johdosta meille oli aina tarjona työapua,  milloin sitä tarvittiin.  Naapuritalossa söi talonväki eri ruokia ruokasalissa ja työväki tuvan pöydässä huonompaa ja tästä tuli paljon katkeruutta.

Palataanpa siihen päivän ruokaohjelmaan.  Kun klo 12 aterian jälkeen miesväki ja karjaihmiset menivät ruokalevolle,  kesällä pihamaalle ja aittoihin ja talvella usein jopa tuvan lattialle,  oli omien tyttöjen suoriuduttava suuresta tiskistä.  Keittiö oli uudessa talossa kylkiäisenä tuvan perällä ja suurella tiskipöydällä oli kaksi suurta soikeaa "sinkkivatia",  joissa astiat pestiin.  Vettä täytyi vaihtaa välillä ja keittiön nurkassa oli suuri likaämpäri,  johon tiskivedet pantiin ja kannettiin sitten sioille tai vasikoille.  Usein raskaiden kesätöiden aikana harmitti,  kun tiski vei niin paljon aikaa,  ettei ehtinyt yhtään levähtää,  piti lähteä suoraan pellolle toisten mukana.

Klo 15.30 oli päiväkahvi,  joka ainakin heinäaikaan kannettiin suurissa koreissa pellolle ja se oli päivän kohokohta.  Istuttiin pientareella,  laskettiin leikkiä ja juotiin ensin kotikaljaa ja sitten kahvia pullan kanssa.  Päivän työt päättyivät kesällä klo 19 ja sen jälkeen syötiin taas tukeva illallinen.  Kyllä siinä oli äidillä hommaa.  Kun yhden aterian sai pois  pöydästä,  toista piti alkaa valmistella.  Ei ollut mitään puolivalmisteita eikä aluksi ollut kovin ihmeellisiä raaka-aineitakaan,  joten mielikuvitus ja paljon vaivaa tarvittiin.

Kaikki leivottiin kotona,  ruisleipä,  hiivaleipä,  piirakat ja pullaa myös joka lauantai,  sitten kun ajat paranivat ja taas oli sokeria ja vehnäjauhoja saatavana.  Tuvan perällä pöydän takana oli erikoinen leipomapöytä,  joka oli tullut mukaan Savonlinnan leipomisto.  Se oli suuri ja siihen mahtui parikymmentä leipää ja piirakoitakin suuret määrät.  Piirakanteossa oli aina useita tyttöjä äidin apuna,  sillä luulen,  että niitä tehtiin toistasataa kappaletta ja paistettiin myös kaupungin leipomosto mukaanotetuilla suurilla pullapelleillä.  Piirakankuoresta tehdyt "limput" olivat meidän lasten herkkua,  kun ne syötiin lämpimänä kotivoin kanssa.  Kun ajat paranivat,  tehtiin usein kakkuja ja pikkuleipiä.  Pikkuleipiä tehtiin myös paljon kerrallaan ja niitä säilytettiin suurissa keksilaatikoissa,  joissa oli hyvät kannet.

Usein äiti yritti panna laatikoita piiloon johonkin korkealle,  etteivät ne liian nopeasti olisi menneet lapsilauman suihin.  Kesällä niitä säilytettiin verannan kaapin ylähyllyllä ja muistan sydän pamppaillen kiivenneeni jakkaralle niitä näpistelemään,  silloin kun äiti ei ollut lähettyvillä.  Siihen syntiin  taisimme useimmat sortua,  sillä ei niitä meille lapsille syötetty kuin pyhäpäivinä tai vieraiden käydessä ja oli se tietysti jännittävääkin,  miten tuossa aina onnistuu.

Kesällä kun tehtiin paljon perunapiirakoita,   istuimme pienimmästä lähtien ulkona jakkaroilla äidin ympärillä perunoita kuorimassa suureen saaviin.  Osa käytettiin piirakoihin,  osa lauantain perunalaatikoihin ja loput sunnuntairuokiin.  Äiti koetti aina järjestää niin,  että lauantaina tehtiin valmisteluja sunnuntain ruokien suhteen,  jotta pyhä olisi tuntunut enemmän pyhältä eikä olisi mennyt kokonaan ruokatouhuihin.

Navetta hommat olivat aluksi hyvin alkeellisia vanhan navetan aikoihin.  Lehmät eivät kovin paljon lypsäneetkään ja maito separoitiin kotona.  Ns. kurrista tehtiin kokkelipiimää ja vasikoillekin sitä juotettiin.  Separaatti oli keittiön nurkassa ja voi kirnuttiin jo meillä pyöritettävällä metallikruunulla,  en  muista,  että meillä olisi koskaan ollut vanhanmallista korkeaa puista kirnua.  Melko pieninä muksuina me kiersimme separaattia,  pesimme sen monia torvia ja kirnusimme voita.  Kirnumispäivät olivat kivoja,  äiti pesi ja suolasi tuoreen voin ja heti sitä maisteltiin ruisleivän päällä ja kirnupiimä oli ihanaa palan painikkeeksi.  Se oli aina välipala ja se jäi erikoisesti mieleen.

Kun me tytöt tulimme hiukan isommiksi,  antoi äiti meille tehtäväksi vuoroviikoin suorittaa sunnuntai-aterian suunnittelun ja valmistuksen.  Siinä tutkittiin keittokirjoja ja kilpailtiin,  kuka keksii jotain erikoista,  ainakin jälkiruoka sunnuntain päiväaterialla tuotti päänvaivaa.  Muistan oman "keksintöni",  sekin jostakin lehdestä löytynyt resepti. Ruisleipää kuivattiin uunissa korpuksi ja sitten lihamyllyllä tehtiin korppujauhoja,  josta omenasoseen kanssa kerroksittain tuli uunissa paistettuna ihanaa jälkiruokaa,  joka tarjottiin vaniljakastikkeen kanssa.  Isä osti kauppoihin myytäväksi kokonaisisa sianruhoja ja koska enimmäkseen pikkutalouksiin ostettiin vain ns. läskiä,  jäi nuo parhaat lihapaikat perheen käyttöön.  Sitten kun ajat olivat parantuneet ja ruokaa sai jo tarpeeksi,  oli meillä hyvin usein lauantaipaistosten jälkeen tuvan suuressa uunissa karjalanpaisti kypsymässä joko lauantain ilta-ateriaksi tai sunnuntain päivälliseksi.  Isä sen useimmiten itse laittoi,  tai toi äidille valitsemansa lihat,  siellä oli munuaisia ja muuta hyvää.  Kyllä se lämpimien piirakoiden kanssa maistui.  Siitä varmaan alkoi meidän tyttöjen pyöreä pulleus,  josta aina myöhemmin itsekukin kärsi.

Kun teurastettiin lampaita,  tehtiin kotona aina "lampaansylttyä".  Se oli hyvin isotöistä,  mutta tavattoman hyvää,  vieläkin tulee vesi kielelle niitä makuelämyksiä muistellessa.  En muista tarkoin valmistustapoja,  mutta ainakin ensin uunin hiilloksella poltettiin lampaan sorkat ja pää,  jotta nuo tarpeettomat karvat paloivat pois. Sitten ne raaputettiin puhtaaksi ja keitettiin kypsäksi.  Mahanahkojen,  se tarkoittaa lampaan mahalaukun peitteitä,  puhdistaminen oli hyvin suuri työ eikä kovin miellyttäväkään,  mutta keitettynä ja suolavedessä maustettuna ne olivat parhaita paloja.

Äiti oli hyvin tarkka siisteydestä näissä ruokapuuhissa ja nähtyäni nuo moninaiset puhdistusvaiheet sylttyjä valmistettaessa,  en ole koskaan uskaltanut ostaa torilta tai kaupasta noita herkkuja  peläten,  ettei valmistus ole ollut tarpeeksi huolellista.  Eipä noita enää ole ollut aikoihin saatavanakaan.  Sirkku on tainnut vielä Materkankaalla joulukis sylttyjä laittaa.

Äiti oli kai "Marjuskalta" oppinut sellaisia ruoka-aineita näkemään ja käyttämään,  joita ei talonpoikaisoloissa siihen aikaan vielä syöty.  Muistan jo Savonlinnassa 8-9 vuotiaana saaneeni kotona tomaattia ja miten pahalle se minusta aluksi maistui.  Samoin kukkakaalia ei vielä maalla lapsuutemme aikoina kasvatettu,  mutta meillä se kuului syyskesän sunnuntai-aamun ruokalistalle.  Kokkelimaito oli se ihana lauantai-illan herkku,  joka jäi erityisesti mieleen.  Kuoritusta maidosta uunissa kiviruukussa kuivatettiin hera pois ja lämpimät kokkelit kylmän kermaisen maidon kanssa olivat hyvin kaupaksi menevää lauantai-illan herkkua.

Ihan ensimmäisten Anttolan vuosien muistona on säilynyt lanttu- ja naurishaudikkaat.  Ne kypsytettiin joko riihen uunissa tai tuvan uunissa ja olivat myös nokista ja "törkyistä" syötävää,  mutta tavattoman hyvää.  Muistelen,  että naurista kasvatettiin kasketussa pellossa,  se kuului sen aikuiseen "viljelysohjelmaan",  jonka syitä en paremmin ymmärrä.

Kahvi myytiin siihen aikaan raakana ja se paahdettiin joko uunin suulla pitkävartisella "rännälillä" tai hellalla pyöritettävällä toisenmallisella myöskin rännäliksi sanotulla metallipellillä ja oli oltava hyvin tarkkana siitä,  että kahvinpavut tulivat juuri sopivan ruskeiksi ja tasaisiksi. Muistan,  että myöhemmin äiti laittoi kahvinpavut suurelle pullapellille uunin jälkilämpöön ja kun ne olivat paahtuneet,  pantiin sekaan hiukkanen voita,  ja pavut tulivat kauniin kiiltäviksi,  kai se jotain säväystä makuunkin antoi.  Aikamoinen homma oli kahvien jauhaminenkin suurelle perheelle ja usein jauhettiin vain se määrä,  mitä kerralla tarvittiin.  Kahvimyllymme oli iso ja pikkutyttönä oli usein mylly polvien välissä istuttava.  Vieraita kävi paljon ja äiti ja isä olivat hyvin vieraanvaraisia,  ei juuri kukaan lähtenyt talosta ilman kahvia,  joten usein se mylly joutui pyörimäänkin.  "Limppisoppa" on eräs lapsuuden ja nuoruuden herkku,  jota näissä kaupunkioloissa ei ole ollut enää tarjona.  Syksyllä teurastuksen aikaan oli tuo limppisoppa mieluista ruokaa.  Usein oli uunissa pannukakkua sen päälle jälkiruuaksi.

Isällä ja äidillä oli suuri sisarusparvi kummallakin ja isä vanhimpana oli ollut kuin perheenpää isänsä kuoltua ja tuo sukulaisuussuhde aiheutti sen,  että meillä kävi paljon sukulaisvieraita.  Sunnuntaisin kun meillä olisi ollut hiukan omaa aikaa,  kesällä olisimme menneet järvelle ja talvella vaikka istuneet kirjojen ääressä,  tuli usein sukulaisvieraita "pirtin täydeltä" niinkuin me joskus pettyneinä sanoimme,  kun se tiesi sitä,  ettei voinut mennä omiin harrastuksiin.  Oli jauhettava kahvia,  katettava pöytää ja tiskattava yhä suurempia tiskejä.  Varsinkin kesällä me joskus tuskastuimme.  Muistan läpi elämäni,  kun äiti sanoi meille "motkottajille":  "Olisiko parempi,  ettei kukaan meitä muistaisi,  olkaa kiitollisia,  että meillä on ihmisiä,  jotka haluavat tulla meillä käymään".  Tuota olen usein muistanut,  kun omat vierastulvani ovat alkaneet väsyttää.

Ehkä tuohon vierastulvaan oli aiheuttajana äidin epätavallisen hyvät tarjottavat ja isän iloinen ystävällisyys.  Lilli ja Sirkku ovat jatkaneet tuota vieraanvaraisuus-lähimmäisenrakkautta ja kyllä heilläkin on ovi usein käynyt vieraiden tullessa.

Vielä ruoka-asiohin mennäkseni,  joulunvalmistelu oli hyvin suuritöinen juttu. Silloin ei tilattu kaupan kinkkuja eikä muita sörsseleitä,  kaikki valmistettiin kotona.  Ennen joulua teurastettiin sika,  kinkut pantiin suolaan,  suolet silvottiin (kauhea urakka niissäkin) ja valmistettiin ryynimakkaroiksi.  Tehtiin "alatoopia" prässisylttyä,  kääresylttyä.  Myös talkkuna kuului Tapaninpäivän ateriaan ja sen valmistus kotona oli myös suuri homma.  En ole varma,  näinkö talkkunajauhojen valmistus tapahtui,  mutta muistikuvieni mukaan kaura- ja ohrajyviä ensin keitettiin ja valautettiin pyykkikoreissa.  Sitten saaveissa puuhuhmareilla survottiin,  niin että kuoret erkanivat.  Sen jälkeen jyvät pantiin jälkilämpöön ihan arinan päälle kuivumaan ja ne jauhettiin käsin niissä taloissa,  missä oli vielä vanhanaikaiset jauhinkivet tai vietiin pieniin kotitarvemyllyihin jauhettaviksi.  Helppoa olikin sitten talkkunan valmistus,  kiehuvaan hiukan suolattuun veteen vaan talkkunajauhot,  jossa ne reippaasti turposivat.  Talkkuna kuului syksyn ja joulun ruokiin.  Vanhat ihmiset söivät niin sanottua "kopratalkkunaa".  Vadista otettiin kauhalla kouraan talkkunaa ja siinä se pyöräytettiin pötköksi,  jonka päähän pantiin voita ja syötiin sillä tavoin.  Nuorempi väki söi talkkunan haarukalla joko voin tai meillä usein karjalanpaistin kanssa.

Vapaussodan jälkeen,  kun kaikesta oli puutetta ja ulkomailta tuonti vaikeata,  käytettiin paljon kahvin lisänä kotikasvuista sikuira.  Sikuria kasvatettiin meilläkin ja lapsina olimme sikurin valmistuksessa aktiivisesti mukana.  Sikurihan on porkkanatyyppinen malliltaan,  pitkulaiset lehdet ja vaalea juuri.  Syksyllä sikuri nyhdettiin käsin maasta ja säilytettiin kellarissa,  kuten muutkin kasvikset.  Sikurin juuret raaputettiin puhtaiksi ja huuhdottiin huolellisesti,  sitten kun valmistusprosessi alkoi.  Ne pilkottiin melko pieniksi kuutioiksi ja kuivatettiin suurilla pullapelleillä paperien päällä joko uunilla tai uunin jälkilämmössä ja sen jälkeen ne kuumassa uunissa paahdettiin kuten kahvinpavut ja jauhettiin kahvimyllyllä.  Jos vähänkin oli oikeata kahvia joukkoon,  niin hyvä oli.  Kun ajat paranivat,  kahvia lisättiin enemmän ja sikurin käyttöä vähennettiin.  Sitten tuli jo kauppoihin tehdasvalmisteista sikuria pyöreissä sinisissä pötköissä ja hyvin kauan,  ihan vuosikymmeniä,  kuului useimman emännän osotoslistaan 1/4 kg kahvia ja yksi sikuripötkö.

Soitin Sirkulle ja selvisi,  että tuossa talkkuna asiassa tuli edellä virhe.  Keittämisen ja valuttamisen jälkeen talkkunat paahtuivat ja kuivuivat uunin jälkilämmössä pitkään,  joskus yön yli,  ja niitä piti hiilikoukuilla usein sekoittaa,  että paahtuisivat tasaisesti.  Sitten ne suurissa puusaaveissa terävillä lapion kärjillä survottiin,  joten kuoret lähtivät irti ja ns.  "viskuukoneella" helpeet erottuivat.  Meillä oli kotona ollut pieni kotitarvemylly,  jolla ne jauhettiin.  Tällä myllyllä kaurat ja ohrat jauhettiin eläinten rehuksi.

Muistiini on jäänyt,  että mallasjauhojakin olisi jossakin vaiheessa valmistettu kotona,  mutta noita valmistusvaiheita en muista tarkemmin.  Kotikaljaa varten laitettiin uuniin ruisjauhoista jonkilnlainen puuro imeltymään,  ja suuressa saavissa kotikalja happani ja määrätyssä vaiheessa se siilattiin pyöreään jaloillaan seisovaan tynnyriin,  jonka päällysluukku taikinalla tehtiin ilmatiiviiksi.  Tynnyrissä oli kraana,  josta kaljaa laskettiin juoma-astioihin.  Kesällä tynnyri oli tuvan takana keittiön rapun vieressä viileässä paikassa ja pelloille lähtiessä "maitopeilarit" täytettiin kaljalla ja otettiin mukaan.  Kuumana aikana pellolla säilytettiin kaljakannut ojassa,  jossa juoma pysyi kylmänä.

Perunajauhojakin valmistettiin kotona,  ainakin vuoden 1918 jälkeen.  Muistankohan oikein,  mutta jotenkin näin se tapahtui:  Valittiin mahdollisimman suuria perunoita,  huuhdottiin ne hyvin suurissa saaveissa ja raastinraudoilla raastettiin perunat ohueksi massaksi,  joka pantiin veteen saaveihin.  Siellä raaste huuhtoutui ja massa laskeutui saavin pohjalle.  Vesi valutettiin pois ja pohjalle jäänyt massa pantiin uunin jälkilämpöön kuivumaan.  Kai nuo pullapellit,  joissa massa oli kuivumassa,  olivat yli yönkin uunissa.  Siihen aikaan jälkiruuat olivat metsä- ja puutarhamarjoista tehtyjä kiisseleitä tai keittoja ja pernajauhoilla oli paljon käyttöä.

Siihen aikaan ei tunnettu pakastearkkuja eikä jääkaappeja ja kauppojen varastoissa ei ollut myöskään jäähdytys- eikä säilytyspaikkoja.  Sen vuoksi ruuan varastoiminen oli vaikeaa ja monimutkaista.  Esimerkiksi sianlihasta ns. läski,  jota siihen aikaan pääasiassa käytettiin talonpoikaisessa ruokataloudessa,  suolattiin puutiinuihin noin 1/2 kilon ja pienempiinkin paloihin.  Tiinu säilytettiin useimmiten perunakellarin eteisessä ja muistan,  kuinka usein me muksut äidin käskystä juoksimme sieltä hakemaan määrätynsuuruista palaa,  joka kaivettiin haarukalla karkean suolaveden seasta.  Muikut,  lahnat ym. kalat suolattiin pienempiin astioihin.  Perunat,  porkkanat ja lantut säilytettiin suuressa maahan kaivetussa kellarissa.  Puolukat survottiin suuriin saaveihin ja muut marjat keitettiin sokerin kanssa hilloksi kahden litran ja pienempiin purkkeihin.  Sienet suolattiin myös ämpäreihin tai puusaaveihin.  Joissakin taloissa,  joissa ei ollut niin suurta perhettä kuin meillä,  säilytettiin ruisleivät viljalaareissa viljojen sisällä,  jossa ne eivät niin nopeasti kuivuneet.  Meillähän oli aina kauppa omaassa talossa,  mutta monien perheenemäntien kauppaostokset supistuivat kahviin,  sokeriin,  riiseihin ja hiivaan.

Ruokataouden lisäksi kuuluivat naisten töihin silloin,  kuten nytkin siivous ja pyykki.  Meillä äiti piti tarkkaa huolta,  että paikat pysyivät kunnossa ja usein perjantaina siivotiin kaikki kamarit ja kesällä myöskin aitat,  joissa nukuttiin.  Lauantaiaamuisin oli ensin leipominen ja sitten tuvan siivous.  Pestiin ikkunat,  uuninkuvut ja lattia,  puisteltiin makuuvatteet ja matot,  putsattiin öljylamput ja "kuurattiin" kuparipannut ja kattilat.  Kaksi viimeksimainittua hommaa jäivät minulle ikäviksi velvollisuuksiksi,  jotka mielelläni olisin antanut toisten tehdä.  Kesällä haettiin siivouksen jälkeen kukkia maljakoihin ja aina muistan sen lauantai-iltapäivän tunnelman,  kun kaikki oli puhdasta,  leivonnaisten tuoksu oli tuvassa ja sen jälkeen nautittiin lämpimien pullien,  usein korvapuustien,  kanssa päiväkahvit kaikessa rauhassa.  Silloin ei äitikään,  joka oli reipas tyttö antamaan määräyksiä,  yllytellyt lisätöihin ja silloin saimme rauhassa lukea jopa päivän postia,  joka saapui iltapäivällä.  Koskaan kaupunkioloissa en ole tuota juhlavaa lauantai-illan tunnelmaa löytänyt.  Sitä lisäsi sitten illemmalla sauna,  jolloin puhtaat vaatteet aina vaihdettiin ja saunan jälkeen syötiin vielä illallinen,  jolloin oli paremmat herkut kuin muina iltoina.  Lämpimät piirakat ja limput vedettiin illallispöytään liinojen alta ja ainakin kesällä kokkelimaito kuului asiaan,  eikä se mitään kuorittua maitoa ollutkaan.  Joulun edellä ja keväällä oli siivous oikein iso juttu,  ei varmaan yhtään komeroa ja nurkkaa jäänyt puhdistamatta,  muistan,  kuinka kahvikupitkin keitettiin lipeävedessä ja kattiloille ja padoille annettiin hiekka- ym. kuurauksia.

Pyykki olikin niin suuressa perheessä ja niissä ososuhteissa naisten töistä hankalimpia.  Minun lapsuus- ja nuoruusvuosinani tuskin koskaan oli 15 henkeä vähempää taloudessa,  10 omaa ja vähintään 5 vierata,  usein vierasta työvoimaa oli enemmänkin.  Silloin kaikki vieras työvoima sai ruuan talosta ja yksinäiset perheettömät ihmiset myös asuivat ja olivat tasa-arvoisia perheenjäseniä mm. siinä suhteessa,  että pyykit pestiin talon yhteisissä pyykeissä.  Ei ollut mitään pesukoneita eikä pyykkitupia.  Pyykki pestiin talvella saunassa,  kesällä saunan tai karjakeittiön seinustalla.  Muistan erikoisesti Alma Kontion,  naapurimökin emännän,  joka oli meillä pääpyykkärinä.  Karjakot ja muut apulaiset olivat hommassa mukana ja sitten mekin,  omat tytöt,  kun ikä antoi myöten.  Oli suuret soikeat puiset "lahangat",  jotka seivoivat kolmella jalalla ja siinä pyykkejä hangattiin juuriharjoilla.  Myöhemmin tulivat kuvaan mukaan ensin peltiset ja sitten lasiset pyykkilaudat,  joita vasten vaatteita hangattiin.  Edellisenä iltana oli valkoinen pyykki pantu likoon.  Sauna oli kuuma ja täynnä höyryä,  kun siellä pari kolme naista kuumassa vesissä teki hyvää jälkeä valtaisasta määrästä lakanoita ja varsinkin pyyheliinoja,  joista suurin osa oli pellavaisia kotonakudottuja,  oli navettapyyhetää,  navettatakkia ja huikea määrä muuta pitovaatetta.  Vesi oli usein kaivosta vähissä ja talvella ajettiin liistereki täynnä saaveja ja koreja jäälle,  johon oli tehty suuri avanto ja siellä paksuissa takeissa huuhdottiin moneen kertaan tuo suuri vaatemäärä.  Muistan olleeni mukana kenties 13-14 -vuotiaan ja kyllä kädet olivat punaiset ja sormia "kyntelöitti" kuten sanottiin,  kun siinä kylmässä vedessä tuntikausia huljuteltiin.

Joskus piti hakea hevosella toinen kuorma,  kun oli niin paljon pyykkiä ja pyykkäritkin veivät oman tilansa.  Mitähän sanoisivat nykyajan nuoret ihmiset,  jos tuon joutuisivat kokemaan.  Sitten saavit vietiin vielä yöksi saunaan ja pyykit saivat olla aamuun asti vedessä,  sitten ne kierrettiin käsivoimin kuiviksi ja vietiin talvella tuvan vinttiin,  kesällä ulos naruille kuivumaan.  Kesällä pyykki olikin hauska toimitus ja järvellä huuhtominen kuului haluttuihin tehtäviin.  Alkuaikoina ei meilläkään ollut mankelia ja lakanat ja pyyheliinat saatiin sileäksi kaulimella.  Vaate kerrallaan kierrettiin pyöreälle puurullallle ja kaulinlaudalla työnnettiin rullaa pöydällä,  kunnes jälki oli sileää. Se oli myös kovaa ja aikaa vievää työtä,  ei varmaan muuta voimistelua sinä päivänä tarvinnut.  Pari suurta koria oli ssilitettävää pyykkiä ja miesten kotikutoiset paidatkin olivat vaikeita saada sileiksi.  Meidät pienemmät pantiin silittämään nenäliinoja ja muita helpompia vaatekappaleita.  Pyykissä käytettiin kotikeittoista saippuaa,  joka oli teurastuksen jälkeen keitetty muuripadassa eläinten teurastusjätteistä, saippuaikiveä apuna käyttäen.  ei sekään työ varmaan hauskimpia ollut.  Ensin keitettiin nuo jätteet hyytelöksi,  joka pantiin "lahankoihin" hyytymään ja kuivumaan.  Siinä se leikattiin palasiksi ja kuivattiin vielä uunin päällä tai tuvan orsilla ja emäntien taidosta taisi riippua,  tuliko saippuasta hyvää vai huonoa.

Muistelen joskus maatalousnäyttelyssäkin olleen erilaisa saippuoita paremmuudesta kilpailemassa.  Padan pohjalle jäänyttä massaa käytettiin pyykien liotuksessa,  navetan pesussa yms.

Sen aikaiseen luontaistalouteen kuuluivat vielä vaatetarvikkeet,  jotka melkein suuurimmalta osalta valmistettiin alun alkaen maatalouksissa ja kehrättiin kotona.  Kehrättiin eri vahvuisia lankoja,  paksummat sukka ja lapastarpeiksi,  ohuemmat pukukankaita varten.  Kotona kehrättiin meilläkin nuo paksummat langat,  mutta ohuiden pukulankojen kehrääjät olivat usein hyviä ammattilaisa,  joita oli joka kylällä.  Usein mökin mummot tai yksinäiset naiset jopa ansaitsivat sillä työllä vaatimattoman elantonsa.  Muistan, että nuo langantuojat meillä pidettiin vieraina,  tarjottiin kahvia ja äiti usein laittoi jotain lämpimäisiä,  leivän tai pullapitkon,  heille mukaan.  Langat pestiin,  kuivattiin ja kerrattiin eri tarkoituksiin sopiviksi.  Kertaaminen oli työvaihe,  jolloin rukin avulla useampi lanka kierrettiin yhteen,  joskus kaksi eriväristäkin lankaa saatettiin kerrata yhdeksi.  Langoista osa värjättiin mm.  sukkien ja lapasten raitalangoiksi ja pukukangaslangoiksi.

Kudottiinpa ohuista värjätyistä langoista kuviollisia päiväpöytäliinojakin.  Iltapuhteina ja oikeastaan kaikkina vapaa-aikoina,  ainakin talvisaikaan,  perheen jokainen työkykyinen nainen joko kehräsi,  kutoi kangasta tai neuloi:  Meilläkin oli muistini mukaan aina talvisaikaan 2 rukkia tuvassa ja koko talven ajan kangaspuut.  Toisella rukilla kehrättiin useimmiten villalankaa ja toisella pellavia.  Villalangoista kudottiin naisille talvileninkikankaita,  miehille joskus pukukankaita,  useissa taloissa kudottiin sarkaa,  jossa oli erilaisia vanutusvaiheita ja harmaa sarkapuku oli aikanaan monen talollisen arvostettu pyhäpukukin.  Työhousuina käytettiin myös vahvaa ja lämmintä sarkaa.  Minun rakkaimpia kodinmuistojani on harmaa,  kotivillalangoista kudottu saali,  jossa oli punaisia ja vihreitä ruutuja.  Äiti taisi kudottaa melkein jokaiselle tyttärelle tuollaisen saalin.  Kaikki saapas- ja lapikassukat neulottiin kotona,  samoin kintaat ja lapaset.  Kylläpä niiden parsimisessakin aikaa kului ja sitä työtä oli aina tarjolla.

Pellavasta valmistetut tarvikkeet vaativatkin jo paljon esitöitä.  Vuoden 1918 jälkeen,  ensimmäsinä vapaan Suomen vuosina ja pitkien maailmansotien jälkeen oli kaikesta puutetta,  niin ruuasta kuin vaatetarvikkeistakin.  Silloin ihmisten ahkeruus ja luova työ olosuhteiden pakosta nousi kukoistukseensa ja samalla sivutuotteina syntyi hyvinkin arvokasta kansantaidetta.

Meilläkin kotona pian sen jälkeen,  kun Anttolaan oli saatu peltoja raivatuksi ja kasvukuntoon,  kylvettiin pellavaa muistaakseni joskus kokonainen pitkä sarka.  Sarka kasvatti sivutuotteena myös rikkaruohoja ja niitä yritettiin kitkeä sieltä pellavan välistä pois.  Syyskesällä pellavapelto sinisine kukkineen oli hyvin kaunis.  Kun pellava oli valmis,  nyhdettiin se käsin ristikoille pellolle.

Puusta oli valmistettu teline,  jossa oli piikkejä ja pellavat tämän laitteen avulla "ruohkattiin",  se tarkoitaa,  että kukinnot,  joissa siemenet olivat,  irrotettiin tällä tavoin.  Irrotetut kukinnot kuivatettiin hurstien päällä ja siemenet irrotettiin toisin paikoin isoissa huhmareissa tai muilla keinoin.  Ne säilytettiin säkeissä seuraavan kevään kylvöä varten.

Ruohkaamisen jälkeen pellavat sidottiin kupoihin ja kuvot vietiin järven rantaveteen likoamaan.  Siellä ne saivat olla kai parisen viikkoa ja olipa pahanhajuinen se kupo,  joka otettiin vedestä pois.  Tämän jälkeen pellavat hajotettiin heinänsänkipelloille ohuisiin riveihin,  joissa ne kuivuivat ja valkenivat,  ja tuo paha hajukin hävisi.  Kuvot kuivattiin kai ensin navetan vintillä ja sitten riihen jälkilämmössä.  Syksyllä,  kun kaikki sato,  viljat ja juurikasvit,  oli saatu talteen pelloilta,  alkoi tuo suuritöinen ja likainen pellavan käsittely.  Miesväki oli valmistanut loukut ja lipsut ja naiset huonommissa vaatteissaan menivät hyvin varhain aamulla,  joskus jopa kolmen neljän aikaan aamuyöstä ns. "pellavasaunaan",  jossa ensin karkeampi työ tehtiin loukulla, vedettiin pellavapivo (kourallinen pellavia) loukun läpi ja tuolla raskaalla puisella päällyspuolella,  jossa oli terävät reunat,  hakattiin pellavan ulkokuori möyhyksi.  Lipsu oli kevyempi kahdella jalalla seisova "hakkuri" myöskin,  jossa sitten vedettiin pellavapivo niin usein läpi,  että kuoriaines oli tarkkaan irronnut.

Viimeinen työ oli harjaus.  Pyöreässä varressa oli metallipiikkejä,  ja siinä kuontaloa harjattiin kuin lehmän häntää,  kunnes pellavan puhdas kuitu oli jäljellä.  Päällimmäisiä kutsuttiin rohtimiksi,  toinen kerros harjatuista oli jo hiukan ohuempaa ja parempaa laadultaan ja ihan paras valkoinen kuitu oli ainetta,  josta ohuin pellavalanka kehrättiin.  Rohtimet tehtiin kuontaloiksi ja ohuin kuitu letitettiin kauniin valkoisille leteille.  Syksyn ja talven mittaan iltapuhteina ja päivälläkin muiden töiden ohessa valmistui "vokeissa"  erilaisia pellavalankoja.  Rukinlapoihin kiinnitettiin puun avulla kuontalo ja nuo kauniit pellavaletit purettiin ja nypittiin myös kuontaloksi rukinlapaan.  Rohdinlankoja käytettiin navetta- ja käsipyyhkeisiin kuteiksi.  Ohuemmista langoista kudotiin miesten paitoja,  pöytä- ja pyyheliinoja,  lakanakangasta yms.  Langat otettiin rukinrullalta ns. "viipsenpuulle",  josta kätevästi valmistui vyyhti.  Siihen määrätyn lankaluvun jälkeen kiedottiin lanka ympärille ja muodostettiin pasmo.  Oli 30 langan pasmoja ja 60 langan pasmoja eri tarkoituksiin.  Ohuista langoista saatettiin valmistaa kankaan loimiakin,  jolloin sanottiin,  että kangas oli "täysrihmaista".  Usein käytettiin esimerkiksi lakana- ja pyyheliinakankaissa pumpulilankaa loimena.  Kun meillä kotona kudottiin paljon ja oma väki ei ehtinyt kaikkea kehräämään,  annettiin pellaviakin kylälle kehrättäviksi ja erikoisesti jäi mieleen,  että Tilda Koponen oli kylänkuulu hyvän langan kehrääjä ja usein pistäytyi tuomassa lankoja ja uusia töitä hakemassa.  Usein Tilda oli halukas kertomaan kylän tapahtumista,  kun kehräsi useille taloille ja samalla seurasi,  mitä missäkin talossa tapahtui.

Kankaan luomisessa oli myös monta vaihetta.  Oli suuret luomapuut,  jotka vintiltä kannettiin ja siihen loimi kierrettiin tarkan laskemisen jälkeen.  Loimen asettamisessa kangaspuille piti olla pari kolme henkeä,  yksi kiersi tukkia,  yksi piti lankamäärää tiukalla käsissään,  että lanka asettui tukille tasaisesti.  Niisiminen kävi jo yhdeltäkin,  siinä loimilangat vedettiin kalastajalangasta tehtyihin niisiin ja siitä sitten metallisen pirran läpi ja lopulta päät solmittiin toiselta tukilta vedettyyn raaveliinakankaaseen kiinni.  Vielä kuului asiaan niisien kiinnitys polkusiin ja riippui kankaan laadusta,  oliko polkusia kaksi vai enemmän.  Kankaita oli yksi, kaksi tai useampiniitisiä riipuen siitä,  tuliko niistä suoraa vai kuviollista.

En koskaan päässyt perille noista kankaan laiton salaisuuksista,  vaikka saatoin olla apuna loimien tukille laittamisessa tai muissa hommissa ja suoran kankaan kutomisessakin,  mutta käsityö ei koskaan ollut minua innostanut ja en edes kysellyt,  miten mikin tehdään.  Elna-sisar oli käynyt kutomakoulun ja hän toimi "mestarina" näissä teknisissä asioissa.  Kutomisesta minäkin pidin,  mutta muistan,  ettei minua uskottu muiden kuin tavallisen yksinkertaisen pellavakankaan tai riepumattokankaan kudontaan.  Omistan vieläkin muutamia lakanoita,  pyyhe-  ja pöytäliinoja,  joita silloin nuoruusvuosina kotona valmistettiin ja osaan pitää niitä suuressa arvossa.

Kun joku pellavakankaista oli kudottu,  oli jännittävä hetki tukilta ottaminen,  jolloin nähtiin,  oliko työ onnistunut.  Pöytäliinat,  pyyheliinat ja lakanat leikattiin ja ommeltiin.  Sen jälkeen ne pantiin pyykkiin ja muistelen,  että ainakin karkeammat pyyhkeet, mustimmista langoista kudotut pidettiin ulkona kevätauringossa valkenemassa.  Miehille kudottiin joskus aika karkeita saunapyyhkeitä,  jotka eivät niin hyvin kuivanneet,  mutta tuntuivat ihanalta hieronnalta saunan jälkeen.

Kun naisen töistä on puhe,  olen usein muistellut,  miten äiti meitä jo kansakouluikäisinä opetti koneella ompelemaan,  jokaista erikseen.  Meidän piti osata ommella itsellemme paidat,  housut,  liivit ja alushameet sekä miehille ainakin alushousut.  Miehenpaita taisi ainakin minulta jäädä ompelematta.  Paidat ja housut ommeltiin ns. "printersistä",  se oli valkaisematon tehdasvalmisteinen pumpulikangas.  Talveksi ommeltiin tyttöjen liivit ja usein housutkin flanellista.  Osaisin vieläkin nuo vaatteet ommella,  siksi tarkkaa oli opetus silloin omassa kodissa.  Napinläpiä en koskaan oppinut kauniisti tekemään.  Vanha Singer oli ahkerassa käytössä ja kun se temppuili,  Eino-veli,  joka oli taitava kaikissa korjaustöissä,  sai sen kuntoon.  Siihen aikaan oli vielä saatavissa kotiompelijoita ja varsinkin serkkumme Selma Salmi oli meillä usein viikkokausia.  Kun olimme alle 15-vuotiaita,  tehtiin usein koko katraalle leningit ihan samasta kankaasta,  tuli edullisemmaksi ostaa enemmän yhtä sorttia.  Hauskaa oli nurkkakammarissa päästä sovittamaan omaa pukuaan,  ei niitä niin kovin montaa vuodessa saatu.  Savonlinnassa meillä oli hyvin isokokoinen neiti Bertta Tervonen kotiompelijana ja muistan,  kuinka me alle 10-vuotiaat häntä kunnioitimme ja pelkäsimme.  Sovituksessa seistiin kuin puunuket.  Miehet teettivät pukunsa muistaakseni kyläräätäleillä.  Anttolassa oli alkuun Ernst Hirvonen,  joka asui mökissämme,  siinä paikalla,  missä on nyt Päivärinne,  ja myöhemmin Otto Rask.  Miehillekin kudottiin kesätyöpukukankaat kotona,  usein tummia raidallisisa tanakoita kankaita,  joista tehtiin ihan oikeiden pukujen mallisia.  Housut olivat ainakin kovassa käytössä,  jonkinmoisia "lyyssejä" taisi jo silloin olla kesäaikana. 

Kun meitä ei siihen aikaan hemmoteltu edes radiolla,  televisiosta puhumattakaan,  ei ollut kirjastoautoa,  löytyi iltapuhteiksi talvisaikaan hyödyllisiä hommia.  Talossa oli siihen aikaan,  kun omat tyttäret olivat kaikki vielä kotona,  useimmiten 10-14 naista,  oli nääs jo muutaman Anttolassa asutun vuoden jälkeen uusi navetta ja karjakko apulaisineen,  oli pihan kaupassa oman tyttären lisäksi nuori apulaistyttö,  oli Silvolan kaupallakin joskus vieras tyttö apuna.  Iltaisin ne,  jotka eivät lukeneet koululäksyjään tai vielä leikkineet lastenleikkejään,  istuivat käsitöiden ääressä ja uskokaa tai älkää,  se oli aika kodikas näky ja kodikas tunnelma.  Pari naista kehräsi,  toiset vyyhtesivät lankoja,  jokaisella oli joku käsityö kädessään.  Neulottiin sukkia,  lapasia,  kaulaliinoja,  virkattiin pitsiä,  jopa housunlahkeisiinkin,  brodeerattiin pöytäliinoihin mitä ihmeellisimpiä kukkakuvioita.  Sääli,  että kaikki nuo kättemme työt,  joihin saimme oppia ja joita teimme,  toiset suuremmalla toiset peinemmällä innolla,  ovat vuosikymmenien saatossa ja lukemattomissa pyykeissä kuluneet tai muuten heitetty pois.

Vuonna 1918 sodan jälkeen,  kun olimme vielä pieniä ja kaikesta oli puutetta,  oli suuren perheen äidillä oltava monia keinoja pitääkseen lapsikatraansa vaatteissa.  Siihen aikaan kauppaan tulevat vehnä- ja sokerijauhot tulivat valkoisissa pumpulisäkeissä,  joissa oli 50 kg tavaraa sisässä.  Kauppiasperheeseen näitä säkkejä kertyi ja ne olivat arvotavaraa perheen vaatetuksessa.  Tyhjät säkit liotettiin lipeävedessä,  pestiin ja keitettiin sekä kesällä valkaistiin auringossa.  Niistä tuli mitä parhaita tyttöjen housuja ja liivejä ja poikien paitoja.  Säkeissä oli suuria sinisiä ja punaisia leimoja,  jotka eivät tahtoneet millään konsteilla lähteä pois.  Vielä nyt yli 60 vuoden jälkeen eräs entinen apulaisemme kertoi,  miten huvittavaa oli, kun tyttöjen alushousujen takamuksiin joskus oli jäänyt leima,  jossa luki "Tienhaara" tai "Kultaleima".  Hyvin paksuista säkeistä tehtiin navettapyyhkeitä.

Keväällä kuorittiin parkkia.  Lähihakamaita kunnostettiin lehmille laitumiksi ja nuoret pajut kaadettiin.  Niistä kiskoimme kuoret pitkinä suikaleina irti ja ne kerättiin pitkulaisiksi kerpoiksi tai kuvoiksi,  jotka kuivatettiin ja vietiin Silvolan kauppaamme.  Kaupalle ostettiin kerppoja muiltakin maanviljelijöiltä ja lähetettiin vaunulasteittain nahkatehtaille.  Tehtaat käyttivät siitä valmistettua ainetta nahkojen parkitsemiseen.

Toinen,  helpompi ja mieleisempi työ oli leppävihkojen teko.  Lampaita oli joka talossa ja lampaiden ruokintaan käytettiin suuressa määrin lepän oksia.  Usein leppiäkin kaadettiin laidunmailta ja niistä oli helppo katkoa oksat ja tehdä vihkoja.  Oksia katkottiin myös kasvavista puista ja ne sidottiin varmaan koivun tai pajun oksilla vihkoiksi,  latvapuolet samaan suuntaan ja vihkot pantiin aidanseipäisiin kuivumaan.  Risuaitahan oli silloin vielä yleinen,  jolla karjalaitumet erotettiin peltoalueista.  Kuivat vihkot vietiin sitten johonkin vajarakennukseen talven ruuaksi lampaille.

Navettavuorot meillä tytöillä oli jo aika nuorena.  Lypsämään piti oppia kai jo 12-vuotiaana ja minäkin muistan olleeni lypsyllä jo vanhan navetan aikaan.  Ensin oli kova lehmien pesu.  Lämminvesiämpärit käteen ja pyykkiharjoilla hangattiin lehmien koivet ja kyljet puhtaiksi.  Kyllä ne usein olivatkin pahansiivoiset lehmien maattua olkien päällä omisssa jätteissään.  Pehmeämmillä harjoilla lehmät harjattiin kauttaaltaan ja utareet pyyhittiin erikoisilla lypsyräteillä.  Lypsyämpäreinä oli sinkkiämpärit ja maito kaadettiin 50 ja 60 l maitotonkkiin,  jotka  alkuaikoina vanhan navetan aikaan raahattiin asuinrakennuksessa keittiön vieressä olevaan jääsäiliöön.  Jäitä oli pakasten aikana sahattu Sylkynjärvestä ja tuotu kymmeniä hevoskuormia sahajauhojen alle puuliiterin taakse.  Sieltä karjaväki hakkasi niitä rautakangella kappaleiksi ja kantoi tuonne tuvan takana olevaan sementtialtaaseen,  johon maitotonkat sitten upotettiin jäähtymään. Kantoastiana oli puusta tehty ns. "naserkka".  Jäät huuhdottiin ensin sahajauhoista,  kylmää hommaa sekin talvella,  ja aika painava oli tuo naserkka keskenksvuisen käsissä.  Myöhemmin,  kun uusi navetta valmistui,  oli jääkasa lähempänä ja karjakeittiön vesi helpommin saatavissa huuhtelua varten.  Karjakeittiön vieressä oli sitten maidon jäähdytysallas.

Aivan varhaisina Anttolan vuosina lehmät olivat kesäpäivät "suurella salolla",  nykyisin Päivärinteen takana olevissa metsissä ja kulkeutuivat päivän mittaan kauas Sylkyn rantaan saakka. Salolla oli monien naapuritalojen maita ja kaipa lehmät saivat siellä kulkea mielensä mukaan,  ei tainnut olla väliä kenen mailla ne milloinkin olivat.  Muistan monet pelokkaat lehmänhakumatkat,  kun ne onnettomat olivat menneet kauas ja me juoksimme ja huhuilimme niitä pitkin salopolkuja.  Aina oli joukossa joku "etumies" kellokas,  jonka kellosta erotimme,  oliko omat lehmät kysymyksessä.  Sylkynjärven rannalla pienessä mökissä asui hyvin omalaatuinen periskunta,  Kaisa ja Jaakko Mölsä,  ja heiltä kävimme kysymässä "onko meidän lehmiä näkynyt".

Miesten työt Anttolassa

Tämä on asia,  josta en pysty kovin paljon kertomaan.  Olimmehan siihen aikaan niin rajoittuneesti omissa touhuissamme,  etteivät miesten työt ole jääneet kovin tarkkaan mieleen.

Muistan kuinka heti Anttolaan muutettuamme alkoi voimaperäinen peltojen raivaus kivistä ja uusien viljelyalojen tekeminen.  Isä antoi työtä monelle kylän miehelle.  Metsää ja suota raivattiin viljelykselle ja silloin oli vain kuokka ja mies, kuten Koskelan Jussin tarinassa.  Miesvoimin kaadettiin puut,  kiskottiin suuret kannot maasta ja tehtiin ojat.  Raivattiin Raiviin alue,  Kitka ja myöhemmin lisämaaksi ostettu Matari.  Matarissa oli suotakin ja siellä kuokittiin turpeet maasta ja pantiin haasiaan.  Muistan,  että olimme siinä työssä mukana.  Turvetta käytettiin karjan alustana navetassa.  Vanhan puunavetan aikana hakattiin jopa havuja lehmien alle.

Aamuisin,  kun naisväki lähti lypsylle,  lähtivät miehet talliin,  jossa oli ehkä kolme,  neljä hevosta.  Aamupalan jälkeen ulkotöille,  kuka minnekin.  Yksi tai kaksi työmiestä aina oli silloin omien poikien ja Tauno-serkun lisäksi.  Talvella ajettiin mutaa suolta pelloille,  samoin lannat navetasta ja tallista suuriin tunkioihin,  jotka sitten keväällä levitettiin ja siinä raskaassa työssä joutui osa naisväestäkin olemaan mukana. Tietysti oli heinän ja olkien ym. eläinten ruokintaan kuuluvien tarvikkeiden ajoa.  Kesän työt olivat monipuoliset,  sillä alkuvuosina ei ollut mitään koneita apuna.  Nökköauralla kynnettiin pellot,  risukarhilla karhittiin ja heinä niitettiin mies- ja naisvoimin viikatteilla.  Ruis ja alkuun ohra,  vehnä ja kaurakin leikattiin sirpeillä,  myöhemmin pitkävartisilla viikatteilla.  Ahokset puitiin alkuaikoina riihessä,  sitten puimakoneella,  jota käytti lokomopiili,  iso ja kummallinen hökötys.  Muistan lapsena olleeni ns. "ruumenmummona",  puimakoneen ääressä keräämässä säkkiin ruumenia,  joita niitäkin käytettiin kai eläinten rehuna jauhojen ohessa.  Se oli likaista ja pölyistä työtä ja kiirettäkin oli pidettävä,  että ehti säkin ajoissa vaihtaa.  Aluksi heinät haravoitiin käsipelillä haravilla ja se oli hidasta työtä.  Sitten tulivat niittokoneet ja haravakoneet ja vain sarkojen reunat haravoitiin käsin.

En kerro enempää kesätöistä,  koska en muista niitä enää tarkalleen.  Talvella,  puiden, heinien ja lannanajon lisäksi,  oli miehillä iltaisin puhetyöt,  jotka tehtiin tuvassa.  Isän aika meni kauppa-asioissa,  mutta Eino oli hyvin taitava käsistään ja jo melkein nuorena teki hyvin paljon tarvittavia puutöitä kotona.  Reenjalakset tuotiin tuvan orrelle kuivumaan ja talvella ne taivuteltiin miesvoimin sopiviksi ja tukki- ym. reet syntyivät kotona.  Oli valjaiden korjausta ja kelkkojen ja käsikärrien tekoa.  Sepäntöitä varten tehtiin myöhemmin paja ja nekin työt Eki suoritti kotona.  Hannes kävi seppäkoulun ja lienee hänkin osaltaan näitä tehtäviä hoitanut.  Puutöitä en muista Hanneksen erityisemmin tehneen.  Eki korjasi ompelukoneet,  kangaspuut ja varmaan herätyskellotkin,  hän oli hyvin osaavainen ja on sitä vieläkin.  Isä ei ollut näissä asioissa kätevä.

Samoin kuin naisten vaatteet,  tehtiin myös kengät kotona.  Suutari Pekka Kosonen istui viikkokaupalla tuvan ikkunoiden alla,  iltaisin muut perheenjäsenet ympärillään.  Tehtiin lapikkaita miehille ja naisille,  karjanhoitajille kuuluivat aina työkengät palkkaan,  joten moneen jalkaan kenkiä tarvittiinkin.  Eipä silloin vielä kumisaappaita tunnettukaan.  Muistan,  kuinka naisten ja lasten lapikkaihin aina käytettiin heikommat ja pehmeämmät nahat,  miesten kenkiin tukevammat.  Oli mieluista antaa mittoja,  jotka suutari otti jokaiselta sanomalehdestä käännetyillä liuskoilla.  Se oli tärkeä ja juhlallinen toimitus.  Parhaat jutut luistivat aina suutarin talossa ollessa ja suutaria pidettiin hyvin  arvostettuna.

PULAVUOSIEN AIKAAN

Rauhantoimet alkoivat kaikkialla,  mutta ongelmia riitti.  Elintarvikkeet olivat entistä tiukemmalla,  kahvi ja sokeri oli sodan aikana joutunut korttipelillä hankittavaksi.  Nyt joutuivat monet muut tarvikkeet kortille.  Jo 27.5.1940 pantiin leipäviljat kortille,  syksyllä ravintorasvat,  liha ja lihajalsoteet ja vuoden 1940 lopulla jo maito ja kerma.  Itse Iso Väiski eli Väinö Tanner määrättiin kansanhuoltoministeriksi ja hyvin suurissa vaikeuksissa sen vuoden aikana kansanhuoltovirkakunta toimi,  kun varsinkin siirtoväki liikkui paikasta toiseen.  Tee,  kuivatut hedelmät,  saippua ja muut puhdistusaineet ja kananmunatkin säännösteltiin sinä vuonna.

Maanviljelijöille määrättiin ankaria luovutusvelvollisuuksia sekä viljan,  perunoiden ja maidon että teuraseläinten ja kananmunien tuotannosta.  Monta hupaisaa ja järkyttävääkin juttua näiden luovutusten vaikeudesta ja määrättyjen vaatimusten täyttämisestä tapahtui eri pitäjien lautakunnissa.  Joskus tuli luovutusten asemesta vaikka runovärssy, kuten seuraava:
"Varsa kuoli ikävään
ja porsas varmaan suruun.
Kanan kurkkuun tasi jäädä
liian iso muru".

Eräs mökin emäntä,  jolla oli 4 lammasta,  käsitti luovutusmääräyksen 2000 gr,  kahdeksi tuhanneksi kiloksi ja kirjoitti niin tulenkivenkatkuisen kirjeen kansanhuollolle,  että kaikki mahdolliset suomalaiset kirosanat olivat siinä edustettuina.  Arijoutsi muutti tämän kirjeen rumat sanat kukkaiskielelle Helsingin Sanomien pakinassaan ja siitä tulikin mahtava kukkavihko.

Tupakan kortillemeno taisi olla kahvin jälkeen se vaikein pala.  Monet äidit ja morsiamet anoivat tupakkakorttia saadakseen omilleen lisää tätä nautintoainetta.  kun vielä kengät ja lopulta vaatteetkin olivat kortilla eikä varastoja tarpeeksi korttiosuuksiakaan varten,  elettiin jo "minimitaloutta".  Kaupunkilaiset alkoivat muistella kaikkia mahdollisia maalaissukulaisia ja tuttavia ja alkoivat tehdä ystävällisiä tutustumismatkoja.  Aluksi saatiin tuotteita melkein sukulaisrakkaudesta,  mutta myöhemmin tästäkin muodostui kauppatapa.  Joko tuotiin vaihtotavaraksi tupakkaa,  alkoholia tai muuta sopivaa ja niitä vaihdettiin jauhoihin,  voihin ja vaikka perunoihin.  Koska korttiannoksilla ei tullut toimeen,  tämä oli pakon sanelema toimenpide ja sotavuosien jatkuessa tuskin monikaan oli vapaa tuosta hommasta.

Kansalaisten kekseliäisyys oli melkein rajaton noina vaikeina aikoina.  Teen asemesta kuivattiin vaapukanlehtiä ynnä muuta vihreää,  jopa tehdasvalmistukseen asti.  Kahvin korvikkeeksi kuivattiin voikukan juuria,  kasvatettiin sikuria ja paahdettiin viljaa.  Mitä tuumisi nykyinen väki noita sen ajan juomia nauttiessaan!

Yli kymmenen vuotta saimme kestää kahvin puutetta.  Ehkä siitä osittain johtuu tämä nykysuomalaisten valtava kahvinkulutus,  oltiin niin kauan ilman,  että juodaan nyt sitäkin enemmän.  Sokerin tilalle kasvatettiin sokerijuurikasta,  myös tehtaille ja siitä tehtiin jonkinlaista melassia,  jota käytettiin makeutusaineena.  Siitä sitten sai alkunsa nyt iso laajalle levinnyt sokerijuurikastuotanto.

Pellavan ja hampun kasvatus tulivat uudelleen muotiin ja kaikki vanhat vaatteet kelpasivat käyttöön.  Kuka uusi niitä milläkin tavalla.  Muistan itselläni olleen käännetyn vaalean ulsterin vielä v. 1950.  Kenkiä tehtiin paperikudoksesta ja puupohjin.  Monivuotisia "monoja" paikattiin ja pidettiin vuosikausia.

Ruokatalous vaati enemmän kekseliäisyyttä ja taitoa kuin monet muut puutteen tuomat ongelmat.  Melko vähäisistä tarpeista piti taiteilla kuitenkin monenmoista vaihtelua ja ihmeellisesti mielikuvitus loihti erilaisia versioita.  Etikkaa käytettiin paistinpannuissa,  joissa paistettiin mm. kalaa ja milloin mistäkin sekoituksesta tehtyä lihapullan korviketaikinaa,  ohukaisia ym.  Riistaa yritettiin saada niin kotiseudulla kuin rintamaoloissakin.  Hirvenkaato oli jo suuri juhlatapaus ja levollisempina aikoina rintamilla oli lintujen ampuminen mieluisa harrastus.  Jatkosodan aikana,  kun saksalaisia oli Pohjois-Suomessa,  kerrottiin,  että omat sotilaamme vaihtoivat metsänriistalla heiltä tupakkaa ja jopa konjakkia.  Linnut vietiin puhdistettuina saksalasille ja kun kaupanvaihto pääsi hyvään alkuun,  veivät suomalaiset sotapojat puhdistettuja variksiakin vaihtotavaraksi.  Pian saksalaiset kuitenkin huomasivat tuon ja kaupanteko lakkasi vähäksi aikaa.

Nokkonen tuli noina aikoina lukuisten pula-ajan keittokirjojen ja niiden reseptien avulla hyväksi avuksi ruokavalioon.  Miltä teistä maistuisi esimerkiksi seuraava keittokirjassa neuvottu ruoka:

Nokkokokeitto
1 ltr nokkosia tuoreita
2 ltr juuresten keitinlientä
suolaa,  pippuria,  ruohosipulia
2 rkl grahamjauhoja

tai suolaheinäkeitto samalla reseptillä tai seuraava jälkiruoka:

Kevytmielinen jälkiruoka
Kerätään lumisateen aikana puhtaita lumihiutaleita maljaan,  tiputetaan varovasti makeaa mehua,  kunnes se imeytyy lumeen ja hiukan sokerijauhoja päälle.  Syödään heti.

Sipulinkuoria kehotettiin säästämään ja kuivaamaan.  Niitä käytettiin antamaan keitoille väriä ja makua.  Missä ikinä oli hiukankin rasvaa,  vaikka kanan tai kalan keitinliemessä,  se kerättiin ja säästettiin seuraavaa ruuanvalmistusta varten.  Jopa parafiiniöljyä käytettiin maustamiseen.

Kun perunatkin olivat joskus aivan lopussa,  oli lanttu hvyin paljon käytetty lisäravinto ja varsinkin jatkosodan loppuaikoina ei ravintoloissakaan ollut juuri muuta kuin riistaa ja lanttukuutioita,  joita oli uunissa haudutettu ja ruskistettu.  Kaikki kalat,  mistä lie saatukin,  olivat suurta herkkua ja rannikkojen asukkaat pääsivät niistä paremmin osallisiksi kuin sisämaan väki.

Nuo puutteiden vuodet pitivät kuitenkin kansakunnan terveenä.  Ei ollut aikaa ajatella omia vaivojaan,  ei ollut sairaaloissa tilaa,  lääkärit ja hoitohenkilöstö tärkeämmissä tehtävissä.  Jokainen käytti aikansa kotirantamilla tiukkaan työhön ja esimerkiksi kesällä kaupungeissakin etsittiin vaikka minkälaista pientä maatilkkua kasvimaaksi.  Olipa joku Helsingin puistojen nurmikenttä perunaa kasvamassa. Ei varmasti ollut niin huonoa omena,  joka ei olisi tullut syödyksi,  sillä mitään hedelmiähän ei noina vuosina tuotu ulkoa.  Vielä v. 1945  saattoi joku nelivuotias lapsi kysyä banaanin tai appelsiinin nähdessään,  että mikäs kumma tuo on ja arkaillen maisteli.  Joskus saatiin kortilla kaameaa mustaa marmeladia,  joka oli tehty sokerijuurikkaan sivutuotteena

Hämmästyttävästi nuo vaikeat pulavuodet yhdistivät tätä tavallista eripuraista kansaa.  Naapurien talkooavulla saatiin monet vilja- ja perunasadot korjatuiksi niissä talouksissa,  missä työhönpystyvä väki oli sotatouhuissa.  Järjestetty talkootyö organisoitiin.  Aseveljien Liitto perusti v. 1940 Maan Romukeräyksen.  Kaikki mahdollinen romu ja metalli kerättiin ja pääasiassa reippaiden nuorten toimesta.  Myöhemmin tämä joukko sai nimen  Suomen Nuorison Iskujoukot ja keräystä laajennettiin käsittämääm melkein mitä tahansa käyttökelpoista raaka-ainetta.  Kerättiin marjoja,  sieniä,  käpyjä,  jätepuita,  järviruokoa,  lehdeksiä,  varisseita tähkäpäitä,  metalliromua,  paperia,  luita,  pihkaa,  lumppuja,  kumia ym.  Myöhemmin nimi muuttui Nuorten Talkoot ry:ksi ja järjestetty keräyskilpailu tuotti aivan hämmästyttäviä tuloksia.  Palkintoina jaettiin rautaisia,  hopeisia ja kultaisia talkoomerkkejä,  joita suurella innnolla melko nuoret lapsetkin keräystyön tuloksena hankkivat.  Sotavuosien jatkuessa oli olemassa nuorten talkoiden lisäksi Suurtalkoot,  Kansanapu ja Suomen Huolto,  jotka kaikki yrittivät pitää kansaa ruuassa ja vaatteissa ja huolehtia muistakin pakollisista elämäntarpeista.  Jokaisen työkykyisen kansalaisen oli mm. mentävä mottimetsään ja tehtävä halkoja.  Näistäkin hommista jaettiin ns. kirveitä,  rintamerkkejä,  joita oli "kultakirveisiin" saakka.  Sillä tavalla turvattiin lämpöenergia,  öljylaivat eivät silloin seilanneet,  kuten nyt.  Tuosta tuli melkein kilpailua,  kuka useamman kirveen sai.  Muistan oman yhden metrin mottini,  joka vaati tuskanhikeä valtavasti ja väsyin urakan jälkeen niin,  että kaikkine ulkovaatteineni kaaduin sänkyyn ja nukuin kuin tukki melkein seuraavaan aamuun. 

Kun kaikkinainen talkoo- ja kilpailutouhu oli noina vaikeina aikoina myös jonkinlaista mielenvirkistystä,  järjestettiin heti v. 1941 maaottelumarssi,  jossa kilpailtiin Ruotsin kanssa.  Se oli loistava propagandatemppu ja tuskin missään kilpailussa on Suomen kansa niin suurin joukoin ollut mukana.  Yhden toukokuisen viikon aikana marssi 1.507.111 suomalaista ja Ruotsi nujerrettiin ylivoimaisesti.  Muistan,  että Anttolassakin kaikki vanhat mummot,  ukot ja lapset,  jotka kynnelle kykenivät,  olivat tuossa marssissa mukana.  Talvisodan aikana koko kansan yhteiseen hiileen puhaltaminen oli vielä voimakkaana tässäkin kilpailussa.

18 vuotta täyttäneille järjestettiin työpalveluleirejä.  Majoituspaikkoina olivat usein koulut ja seurojentalot ja sieltä käsin nuoret kävivät maataloissa auttamassa kaikissa mahdollisissa töissä.  Tämä lähensi suuresti kaupunkinuoria maaseudun väkeen ja opittiin ymmärtämään paremmin,  miten tiukassa oli leipä,  varsinkin,  kun paras työvoima oli rintamalla.  Monille kaupunkilaisnuorille oli ruumiillinen työ ja mahdollisuus saada maalla ravitsevampaa ruokaa oikea terveyden lähde.

Radion kuulu Markus-setä,  Maarkus Rautio,  hoiteli radion välityksellä "sotakummikeräystä" ja Mannerheimliitolle saatiin sillä tavoin runsaasti varoja sotaorpojen elämää helpottamaan.

Myöhemmin tuli voimaan työvoimavelvollisuus.  Työvoimaministeriön alaisiin laitoksiin oli ilmoittauduttava kuten konsanaan asevelvollisuuskutsuntoihin.  Ei silloin nuoriso joutanut hulinoimaan kaduilla ja jokainen teki voimiensa mukaan töitä säätyyn ja koulutukseen katsomatta ja omalta osaltaan auttoi maata selviämään koettelemuksen vuosista.  Ei ole ihme, että nämä vuodet kokenut sukupolvi on tavattoman hämmästynyt ja jopa järkyttynyt,  kun päivittäin kuulee kummallisista tihutöistä,  joihin melkoinen osa nykynuorista osallistuu.  Silloin kerättiin ja koottiin suurella innolla,  nyt käytetään vapaa-aika tuhoamiseen.

 
Powered by Smart Kotisivutyökalu