KYLÄ KERIMÄEN VANHAN KIRKONKYLÄN VARJOSSA

Anttola - Kerimäki - Simpala -kyläkirjasta (1988),  osion kirjoittanut Heikki Kupiainen

- SAATTEEKSI


Käsillä oleva artikkeli on suppea katsaus yhteen eteläiseen Kerimäen kylään 1800-luvun alkupuolelta 1900-luvun alkusarastukseen.  Kirjoituksessa kuvataan paikallishistorian ilmiöitä tavallisen kylän näkökulmasta.  Esitys ei pyri olemaan missään suhteessa kattava pienyhteisön tutkimus,  vaan ainoastaan muutamien esimerkkien avulla mennesisyyden ilmiöitä havainnollistava kirjoitus.

Autonomian ajalla  (1809-1917)  Kerimäki oli tyystin maatalousvaltaista seutua ja sellaiseksi voi luonnehtia myös Simpalan kylää,  joka seuraavilla sivuilla otetaan silloin tällöin suurennuslasin alle.  En käsittele muita vanhan kirkonkylän tienoon kyliä,  koska niiden samanaikainen ruotiminen ei toisi mitään olennaista muutosta maalaiskylän yleiskuvaan.  Korkeintaan jankuttavan toiston ja työn paisumisen vaara lisääntyisi,  mikä vaanii riittävästi jo valitussa ratkaisussakin.  Kirjoittaja tuntee perinjuurin syynätyn kylän ja sen taustat,  joten olisi ollut epäoikeudenmukaista valita kohteeksi ventovieras yhteisö.  Samalla on voitu hyödyntää tekijän haltuun kertyneitä yksityisten talojen asiapapereita,  yksityishenkilöiden päiväkirjoja,  tekijän muistiinpanoja ja vuosien saatossa kerättyjä sukututkimuksen aineistoja 1800-luvun osalta.

Edellä mainittujen lähdeainesten lisäksi katsaus nojaa tukevasti arkistoista pengottujen henki- ja manttaalikirjojen sekä muiden arkistolähteiden antiin,  mutta uusia ja soveltuvia tutkimustuloksiakaan (kirjallisuus) ei ole laiminlyöty.  Kohtuulliseksi katsotulla työpanoksella ja hallittavalla lähdemateriaalilla on pyritty rakentamaan ehyt yleiskuva 1800-luvun maalaiskylästä.  Keitä kylän taloissa,  torpissa ja tölleissä asui?  Mistä ja miten elanto irtosi?  Miten kylä ja olosuhteet muuttuivat?  Perin yksinketaiselta tuntuvia kysymyksiä,  mutta niihin vastaaminen käy työstä.

Kirjoittajan tavoitteena on ollut yleistajuinen ja pohdiskelua herättävä kokonaisuus.  Toivon,  että edes osa asetetuista tavoitteista toteutuisi.  Yleistajuisuuden tavoittelusta huolimatta kotiseututietoisuuden oppimateriaalia tarvitsevalle opettajalle jää runsaasti työsarkaa käsitteellisten asioiden selittämisessä.  Tietojen syventämistä varten esityksen loppuun on liitetty täydellinen lähdeviitteistö ja asianmukainen lähdeluettelo.

Näillä eväillä rohkenen jättää työn suopean käyttäjän käsiin.

Kerimäen Simpalassa tammikuun 1987 tulipalopakkasilla

                                                                                         Heikki Kupiainen


I   RAJANKÄYNTIEN PIRSTOMA KYLÄ


Turun rauhan (1743) raja halkaisi Kerimäen pitäjän Ruotsin ja Venäjän puoleisiin osiin.  Lisäksi maastoon jäi tarkentamaton kaistale,  joka ei kuulunut kummallekaan rajankäynnin osapuolelle - Kerimäen vapaavaltiona tunnettu ei-kenenkään-maa sai alkunsa.  Kerimäen alue yhdistyi vasta Suomen sodan (1808-1809) jälkeen vuonna 1812,  kun Vanha Suomi liitettiin muuhun Suomeen.  Mainittu sota päätti pitkän ruotsalaisvallan kauden ja aloitti yli sata vuotta kestäneen jakson Venäjän alaisena autonomisena suurruhtinaskuntana.

Turun rauhan rajalinjan epäselvyydet säilyivät Kerimäellä pitkään perintönä asiakirjoissa,  joissa eroteltiin vielä vuonna 1830 Ruotsin puoleinen osa ja Viipurin puoleinen osa.  Nämä merkityksensä menettäneet sekasotkut kummittelivat vielä 1800-luvun ensimmäisten vuosikymmenten aikana esimerkiksi Simpalan kylän henkikirjoissa.  Ne ovat harmillisia,  koska vanha jako puolittaa syyttä suotta kylän ja hävittää turhuudessaan tietoja.  (1)

Kerimäen pitäjän Viipurin puoleisen osan henkikirjan mukaan Simpalan kylän taloja hallitsivat vuonna 1830 Muukkosen,  Malkin,  Kyllösen,  Kuutin ja Käyhkön suvut sekä näiden alustalaiset.  Vajavaiselta vaikuttavaan henkikirjaan kirjattiin vain neljä taloa.  Tilanumero yksi eli Muukkola jakautui kuuteen osaan,  joista 1/4 osuuksia pitivät käsissään Lauri Muukkonen ja Pauli Muukkonen emäntineen.  Loput neljä osakasta (Matti Matinpoika Malkki,  Heikki Matinpoika Malkki vaimoineen,  Pertti Laurinpoika Muukkonen ja Heikki Laurinpoika Muukkonen vaimoineen)  hallitsivat 1/8 talonosaa kukin.  Tilan piiriin kuuluikin kylän suurin väenkatras,  koska jokaisella osakkaalla oli perhettä ja jopa lapsenlapsia.  Varsinkin Muukkosten suvussa samoilla konnuilla liikkui useiden sukupolvien kasvua.  Lisäkis pihoilla ja tuvissa kulkivat piiat,  rengit ja kirjava loisten joukko.  Malkeilla katrasta siunaantui vähemmän, sillä esimerkiksi Matti Malkin ruokakuntaan kuului "vain" veli Pekka,  sisaret Maria, Anna ja Brita sekä Anna-täti.  Myös Heikki Malkin ympärillä hyörivä ihmisliuta jäi suppeaksi,  sillä samoihin leipiin kuuluivat vaimon lisäksi tytär Elina,  poika Antti ja Pekka-niminen renki.  (2)

Talollisten muodostaman varsinaisen kantaväen ryppään lisäksi talonnumero 1 piiriin luettiin vielä neljä torpparia perheineen; nimittäin Pekka Naukkarinen,  Pekka Simonen,  Heikki Pulkkinen ja Antti Muukkonen.  Pekka Simosta lukuunottamatta kaikilla vuokraviljelijöillä varttui viljalti pesuetta,  joten kylän kantatilan ympärillä riitti touhun tuoksinaa.  Karkea laskelma osoittaa Muukkosten ja Malkkien talouksiin kuuluneen 79 henkeä vuonna 1830.  (3)

Mikko Mikonpoika Kyllönen ja Olli Muukkonen isännöivät Simpalan kantatilaa,  jonka järjestysnumeroksi merkittiin kaksi.  Molemmat miehet pitivät hallussaan puolta talonosaa,  jonka lisäksi talon yhteyteen kuului torppari Matti Maatinen  (?)  puolisoineen Karoliina ja Loviisa-tytärten kera.  Kyllönen harjoitti maataloutta perheellisen yhtiömiehen kanssa,  joten hänen talouteensa kuului kaksi ruokakuntaa ja lisäksi yksi naisloinen.  Talosta löytyi enemmänkin loisia,  sillä Olli Muukkonen piti loisinaan Pekka Kapasta ja Olli Vatasta.  Näistä Vatanen oli perheellinen.  Henkikirja ilmoitti koko talon  muonavahvuudeksi torppareineen päivineen 15 henkeä.  "Kyllölän" tanhuvilla temmelsi siis tuntuvasti vähemmän väkeä kuin Muukkolan talonosissa ja torpissa.  (4)

Matti Juhananpoika Kuutti vaimoineen isännöi vuonna 1830 kylän ainoaa jakamatonta taloa.  Talonnumero kolmen isännälle kirjattiin yksi talonsavu,  joka käsitti 1/8 manttaalia.  Matti Kuutin talossa majaili varsin sekalaista seurakuntaa.  Vaimon ja lasten lisäksi tuvan periltä löytyi veli Siegfrid puolisoineen,  Antti-serkun leski lapsineen sekä kaksi naisloista (Maria Naukkarinen ja Maria Makkonen).  Matti Kuutin talo tarjosi suojan yhteensä kolmelletoista hengelle.  (5)

Simpalan neljäs kantatalo,  talonumero 4,  jakaantui neljälle osakkaalle;  nimittäin Hannu Hannunpoika Kuutille ja tämän vaimolle,  Mikko Kuutille puolisoineen,  Pekka Pekanpoika Käyhkölle ja tämän aviosiipalle sekä Hannu Kuutille.  Pekkä Käyhkö piti käsissään suurinta osuutta eli 1/3 talonosaa.  Hannu Hannunpoika ja Mikko Kuutille kuului 1/4 kummallekin ja Hannu Kuutilla jäi loput eli 1/6.  Kuuttien ja Pekka Käyhkön hallitsemissa kantatalon osissa hääri roimasti väkeä.  Ruokakuntia kertyi neljä,  joista varsinkin suurimpien osakkaiden leipä- ja soppajonot viruivat pitkiksi.  Ajan tavan mukaan talouksiin sisältyi isäntäväen lapsia,  sisaruksia,  kenties elossaolevat vanhemmat ja vaihteleva määrä loisia - kaikkiaan 38 henkeä.  (6)

Vuoden 1830 henkikirjan kertoman valossa Simpalan kylä näyttäytyy pienehkönä ja rakenteeltaan tavanomaisena 1800-luvun maalaisyhteisönä.  Neljä laajaa kantataloa olivat jakaantuneet tai pirstoutumassa yhä pienempiin talonosiin.  Kantataloja kirjattiin neljä  (4) ,  mutta talonosia merkittiin jo 13  ja erillisiä "savuja" tai paremminkin erillisiä talouksia (ruokakuntia) vielä enemmän - 18 kappaletta.  Torpparit,  epäitsenäiset maamiehet, muodostivat näet omat taloutensa,  vaikka kuuluivatkin kantatalon piiriin.  Simpalassa puursi viisi torpparia,  joista neljä Muukkolassa ja yksi Kyllölässä.  (7)     Vanhojen henkikirjojen käyttöä rajoittaa väestön ikäryhmien vajavainen kirjaaminen.  Henkikirjoissa oli nimittäin käytäntönä 1800-luvulle saakka,  että alle 12-vuotiaat  ja yli 63-vuotiaat henkilöt jätettiin mainitsematta.  Alle 12-vuotiaat määriteltiin alaikäisiksi ja yli 63-vuotiaat katsottiin yli-ikäisiksi.  Myöhemmin 1800-luvun lopulla asiakirja tarkentui ja molemmat ryhmät noteerattiin hyvinkin yksityiskohtaisesti.  (8)

Seuraava vuosikymmen eli 1840-luku ei tuonut järin mullistavia muutoksia Simpalan kylän profiiliin.  Henkikirjojen tietoanti lisääntyy ja täydentyy,  joten niiden avulla luotaaminen käy varmemmaksi.  Kylän taloluvuksi saadaan seitsemän,  kun käytetään sekä Ruotsin puoleisen osan että Viipurin puoleisen osan asiakirjoja.  Seitsemän talon lisäksi lähteet kertovat kylällä olleen kaksi rusthollaritorpparia,  joiden torppien numeroksi kirjattiin numero 5.  Ilmeisesti samaisesta torpanpaikasta kertoo Ruotsin puoleisen osan henkikirja vuodelta 1830 ja manttaaliluettelo vuodelta 1840,  varsinainen vuoden 1830 henkikirja eritteli kylään kuuluvaksi vain neljä taloa.  (9)

Henkikirjoista ja manttaaliluetteloista parsittu kudelma osoittaa kylällä tapahtuneen verenvaihtoa  1840-luvun lopulla.  Mikko Mikonpoika Kyllönen,  talon  numero 2 asukki,  muutti pois ja hänen entiselle sijoilleen asettui Paavo Matinpoika Kupiainen perheineen.  Kyllönen viihtyi konnuillaan vuoteen 1846,  jonka jälkeen Kupiaisen suvun vaiheet alkoivat Simpalassa.  Asujien vaihtuessa myös talon nimi muuttui tulokkaiden sukunimen mukaan Kyllölästä Kupialaksi.  Henkikirja yksilöi Paavo Matinpoika Kupiaisen väeksi vaimon,  Pekka-pojan ja Anna-nimisen piian.

Muilta osin kylän ilme säilyi ennallaan;  Muukkosten sukukunta isännöi Muukkolaa  (nro 1) ,  Kuutit asuivat Sauna-aholla  (nro 3) ja muukin kylän kantaväki tuntui juurtuneen pihoilleen isäntineen,  emäntineen,  leskineen,  lapsiparvineen,  vaivaisne vanhuksineen,  jokapaikan loisineen eli kaikki maaseudun rahvaan väestökerrostumat saivat edustuksensa.  (10)

Kerimäen pitäjän Simpalan kylän talonnumero 2:n osalta isojako alkoi vuonna 1828 maanmittari P.A. Gahmbergin toimittamilla mittauksilla.  Laajan hankkeen paperisodan setviminen nieli runsaasti aikaa,  joten maanomistustulojen perinpohjainen järjestely sai lopulliset sinettinsä vasta 1840-luvun lopulla.  Tällöin asiaa ajoivat jo uudet miehet,  nimittäin Gambergin seuraaja,  maanmittari Gustaf Hypen ja nimismies R.W. Olsoni.  Näin ollen isojako käytiin läpi ennen omistajanvaihdosta, tilan vanhojen haltijoiden nimissä.  Toimituksen lopullinen tulos kirjattiin esimerkiksi vuoden 1855 maakirjaan sekä Gustaf Hypenin signeeraamaan isojakokarttaan vuodelta 1855.  Isojako saatettiin Simpalassa päätökseen samoihin aikoihin kuin muuallakin Kerimäen pitäjässä eli vasta 1800-luvun luolivälin tienoilla.  (11)


II    TYÖ JA SEN TEKIJÄT

Elias Lönnrot teki apulaisineen monta pitkää runonkeruumatkaa kootessaan kansan keskuudesta aineksia siihen vanhojen runojen kokoelmaan,  jonka jälkipolvet tuntevat Kalevalana.  Ensimmäisellä runonkeruumatkallaan vuonna 1828 Lönnrot poikkesi myös Kerimäellä,  jossa hän vaelsi pitäjän eteläosan kylien kautta kohti Ylä-Kuonaa ja osui kohta sen jälkeen ensimmäiselle antoisalle runoapajalleen eli Kesälahden pitäjän Hummovaaran kylän Kainulan taloon.  Annetaanpa itse Elias Lönnrotin kertoa matkakokemuksistaan eteläisissä kolkissa samotessaan:

"Täältä läksin vielä samana iltana ja tulin yöksi 3/4 peninkulman päässä olevaan taloon.  Se oli jo Kerimäkeä,  kun sitävastoin ne kaksi kylää,  joiden kautta ensin kuljin,  olivat Sääminkiä.  Muuan kultasepänsälli,  joka vaeltaessaan Savonlinnasta Ouluun oli jäänyt tänne valmistamaan isännälle muutamia hopeansekaisia lusikoita,  jotka kuitenkin kävivät tavallisesta hopeasta,  luuli minua heti samanlaiseksi vaeltavaksi kisälliksi kuin hän itse oli ja iloitsi suuresti siitä,  että talonpoikaiskylässäkin tapasi jonkun,  jonka kanssa saattoi puhella ammattiasetuksesta ja -asioista.  Hän näytti kuitenkin pian huomaavan erehdyksensä,  vaikken minä suuresti koettanutkaan sitä korjata.  Hänen puheistaan saatoin päättää,  että hän piti seudun talonpoikaisväkeä sangen tyhmänä,  kun eivät puheesta saattaneet huomata,  mitä mies oli".  (1)

Lönnrot yöpyi tiettävästi,  perimätiedon mukaan,  Pitkälän hovissa,  mutta hänen päiväkirjamerkintänsä eivät täsmennä tietoa.  Jatkakoon matkamies taivaltaan ja kertomustaan:

"Täältä läksin varhain seuraavana aamuna matkaan.  Varsin miellyttävän vaikutuksen teki minuun tämä vanha,  nyt kauttaaltaan nurmen peittämä maantie,  tiheät lehtimetsät kummallakin puolen.  Jo edellisenä iltana olin niin tyytyväisenä kulkenut sitä pitkin,  että tuskin muistin ajatella yömajan hankkimista.  Yhtä valtavaa oli nyt aamulla astuessani kuulla lintujen läheisissä metsissä kaiuttavan laulujansa ja sadat eri sävelet houkuttelivat minua usein pysähtymään.  - Viidenvuotias lapsi kysyi minulta Rantasalmella: ´Onko teilläkin maassanne yhtä hauskaa kuin meillä täällä?´  -´Miksi mielestäsi täällä on niin hauskaa?´ kysäisin minä.   Onhan meillä´,  hän vastasi,  ´niin kauniita metsiä vallan lähellä ja siellä on pieniä lintusia,  jotka laulelevat,  ja kukkia siellä on ja marjoja ja kaikkea.´ Monet monituiset kerrat tämä pojan kuvaus kauneista metsistään johtui mieleeni ja yhtä monesti ajattelin:  kuinka olit oikeassa!  - Vähää ennen päivällistä saavuin talonpoikaiskylään,  jossa muuan mies nähdessään napinlävestä riippuvan huiluni kysyi,  mitä sillä tein.  Kuultuaan,  että se oli puhallussoitin,  pyysi hän minua sitä soittelemaan."  (2)

Apostolin kyydillä kulkenut matkamies ruoti myös ytimekkäästi reittinsä varrella harjoitettua maanviljelystä ja sen alueellisia erikoispiirteitä:

"Kaskenpoltto on vielä suuresti käytännössä.  Eipä yksikään talonpoika kylväne kaskipeltoihinsa vähempää kuin 3-4 tynnyriä.  Usein tapaa isäntiä,   joiden kaskimaihin mahtuu 6,  jopa 10 tynnyriä siementä.  Kun niistä on saatu yksi tai joskus pari ruissatoa,  kylvetään niihin tavallisesti kauraa ja sitten tattaria.  Sitten annetaan niiden taas kasvaa metsää.  Kun on kulunut  13-17  vuotta,  voi metsän taas kaataa ja polttaa kaskeksi.  Perunanviljelys on näinä viime vuosina suuresti lisääntynyt.  Kansa viljelee tätä kasvia useimmilla seuduin niin runsaasti,  että sitä riittää pitkälle seuraavaan kesään.  Maaperä on kaikkialla Savossa hyvin kivistä.   Tavattomasti täytyy maanviljelijän raataa saadakseen peltonsa kivistä vapaaksi.  Moni on pellosta kokoamistaan kivistä rakentanut peltotilkkujensa ympärille kiviaidan ja kuitenkin niissä vielä näkee koko joukon kiviä jäljellä.  Toiset eivät taas pidä kiviä vahingollisina,  vaan luulevat niiden päinvastoin edistävän viljavuutta.  Totta on,  että kivet kuivana vuodenaikana kauimmin säilyttävät kosteutta läheisyydessään."  (3)

Lönnrot vertaili paikallisia maataloustöissä käytettyjä välineitä muualla Suomessa näkemäänsä ja alueelliset erot piirtyivät selvästi esiin:

"Savon maanviljelyskalut eroavat hieman Uudellamaalla ja Hämeessä käytännössä olevista.  Viimemainituissa maakunnissa on kandenlaisia auroja,  nimittäin peltoaura,  jossa on yksi ainoa kolmionmuotoinen kyntörauta ja kaksikärkinen kaskiaura eli "sahra".  Savolaisilla on ainoastaan jälkimmäisenlaisia auroja,  joita käytetään niin hyvin peltojen kuin kaskien kyntämiseen.  He sanovat sitä kuitenkin  auraksi´ tai omalla murteellaan ´atraksi´.  Mullan hienontamiseen he käyttävät´eräänlaista puunkarhia.  Se on tehty hyvin oksaisista kuusenpätkistä,  jotka yhdistetään toisiinsa,  oksat samanne päin siten,  että ylempi,  oksaton puoli on tavallisen puuhäkin näköinen.  Sellainen karhi on 2-3 kyynärää pitkä ja 11/2 -2 kynärää leveä.  Sirpitkin ovat omituista tekoa;  ne ovat hämäläisiä sirppejä lyhyemmät ja vartta lähellä oleva terän osa on kaarevampi ja varustettu hienoilla hampailla.  Leikatessa ei niillä lyödä,  vaan pikemmin reväistään oljet poikki.  Viikatteissa taas on liian lyhyet terät,  niin ettei työ voi sujua yhtä ripeästi kuin muissa osissa maata,  missä viikatteenterät ovat ainakin kahta vertaa pitemmät.  Useimmissa paikoin ovat kuitenkin niityt niin kiviset,  että niitä ei kävisikään niittäminen pitkäteräisillä viikatteilla."  (4)

Elias Lönnrot arvioi myös Savon maaseutujen ruokatalouden ja totesi sen perin vaatimattomaksi.  Kulkijan käsityksen mukaan ruokapöytä tarjosi parastaan sadonkorjuun jälkeisinä viikkoina syksystä jouluun ja kesällä,  jolloin vielä runsas veden vilja rikasti ravintoa.  Kerimäen talonpoikien kahvipannut ja tuulimyllyt saavat ohikulkijalta erikoismaininnan:

"Ruokajärjestys oli kaikkialla hyvin yksinkertainen.  Harvoin näin muuta ruokaa kuin leipää ja kalaa sekä piimää.  Kuitenkin näkee usein voitakin rahvaan pöydällä.  Huttua ja rokkaa nautitaan jotenkin harvoin kesällä,  mutta syksystä jouluun sitä useammin.  Tähän aikaan talonpoika syö enimmät herkkunsa,  jotka syksy ja teurastus hänelle tarjoavat.  Hän tuumii ´Lopusta hyvä laata´ ja tyytyy talven jälkipuoliskolla kehnompaan ruokaan.  Samaa ei saata sanoa keväästä ja kesästä,  sillä rahvaalla on hyvä kalastustaito,  josta enemmän kauempanan.  -  Vanha hyvä oluen panotaito näyttää unohtuneen.  Mitä rahvaan nykyiseen olueeseen tulee,  jää se hyvyytensä puolesta melkoisesti jäljelle hämäläisten ja molemmin puolin heitä rannikolla asuvien tekemästä.  Kuitenkin olisi jouluaikana sopivin oppia tuntemaan savolaisten oluenpanotaitoa,  jonka vuoksi en niiden näytteiden nojalla,  joihin minulla oli tilaisuus tutustua,  saata sanoa siitä yleistä arvostelua.  Viinaa valmistetaan kaikkialla,  vaikkei rahvas sitä nauti niin liiallisesti kuin rannikkoväestö tekee.  Kahvi on myös paikoittain  hyvin tunnettu talonpoikien keskuudessa.  Muutamat seudut,  kuten esimerkiksi Rantasalmi ja Kerimäki,  vievät tässä suhteessa voiton muilta.  Useimmilla näiden seutujen talonpojilla oli kahvipannunsa.  Kerimäellä ihmettelin,  että hyvin monella talonpojalla oli oma tuulimyllynsä.  Joku oli täällä saavuttanut niin suuren taidon rakennustaiteessa,  että itse on voinut rakentaa sen."  (5)

Tällaisena Elias Lönnrot hahmotti miustiinpanovihkoihinsa Savossa ja Kerimäellä näkemänsä,  kuulemansa ja kokemansa.  Lönnrot  ´käveli pitkillä runonkeruumatkoillaan Kalevalan kokoon´.  Jalkamiehenä hänelle jäi hyvää aikaa havaintojen tekoon,  joten edellä lainatuilla ajankuvilla lienee jonkinlainen todistusvoima.  Varsinkin kun miehelle kertyi matkoillaan laajasti vertailupohjaa.  Ne kertovat yhden miehen näkökulmasta Kerimäen maalaiskylien verkkaisesta elämänmenosta juhannusta edeltäneen ajan päivistä kesäkuussa vuonna 1828.

Lönnrot ei jäänyt ainoaksi runonkerääjäksi,  joka kulki retkillään Kerimäen vanhan kirkonkylän liepeillä.  Hänen lisäkseen ainakin  W. Lavonius liikkui runonmetsästysmatkoillaan Etelä-Kerimäen kylänsopukoissa.  Lavoniuksen matkakertomuksessa vilahtele tuttuja paikannimiä:  Kaartila,  Suurjärvi ja Kerimäen vanha kirkonkylä.  Lavonius tilitti reissunsa tuloksia seuraavasti:

"Tulevana päivänä kävin ensisti kaupunkia katselemassa ja ihastuin nähdessä sen aivan kaunista tilaa Haapasalmen ja Pihlajaveden välillä.  Savonlinnasta ei ole erinäistä sanottavaa.  Rakennuksensa ovat niinkuin maakaupungissa tavallisesti,  mutta mäkien ja kukkulain välillä näyttävät vähäpätöisiltä niinkuin mettiäispesät ja kaupunki itse pieneltä.  Siis en kävelyksilläni kauvankaan viipynyt,  vaan päätin vielä samana aamunna kääntää askeleni Kerimäelle päin.  Täällä asui,  miten minulle sanottiin,  eräs tunnettu runoniekka nimeltä Hanno Kokki.  Muita runolioita ei mainittu eikä tietty olevan.  Sen vaan sanoivat tuttavani että Kaartilan kylässä Kerimäen pitäjää oleskeli Hanno Kokin veljenpoika,  Juhana niminen,  joka olisi laulaja varma ja voisi ehkä antaa tietoa setänsä asumapaikasta.  Koska olin saanut nämä selitykset,  panin laukkuni selälle ja astuin suoraan Kaartilaan.  Täällä tapasinkin vasta mainitun miehen.  Hänelle selitin matkani tarkoituksen ja anoin että minulle lukisi häneltä tunnetut laulut.  Hyväntahtoisesti suostui hän anomukseheni ja lauloi muutamia lauluja Makkoselta,  niinkuin myös vainajan isänsä ja setänsä tekemiä.  Koska näistä pian kaikki ovat ennen präntätyt olen niissä kirjoissa,  joita Seuralle annan,  säilyttänyt ainoasti kirjassa N:o 1 löytyvät.  Ennen kuin Kaartilasta erosin,  kysyin Juhana Kokilta,  jos voisi nimittää minulle miehiä taikka naisia,  jotka tuntisivat kansan lauluja,  ynnä missä setänsä asui.  Edellisiä ei sanonut tuntevansa eikä uskonut mainittavia löytyvänkään.  Setänsä kotia ei myöskään voinut nimittää,  sillä ukko Kokki matkusti ympäri pitäjää ja eleli ystäviensä luona.  Kuitenkin neuvoi Juhana Kokki minua kääntymään Kerimäen vanhalle kirkolle päin ja siellä kuulustelemaan etsittyä runoilijaa.  Neuvonsa kun katsoin kelvolliseksi läksin liikkeelle ja astuin Hirvasmäen yli Suurenjärven rannalle.  Soutamalla pääsin sitten vanhalle kirkolle pitäjän nimismiehen kartanoon.  Täälläkin tiedustelin taas Kokkia,  mutta turhat olivat tiedustelemiseni.  Hänen tekemän laulun kyllä sain,  mutta miestä ei löytynyt.  Niin ollessa päätin isäntäni neuvon mukaan ja seurassansa matkustaa Enonkosken sahalle."  (6)

W  Lavoniuksen tavoittelema saalis jäi niukaksi,  eikä hänen kertomuksensakaan valaise kovin avartavasti paikkakunnan oloja.  Vähäiset kuvaukset ja reunahuomautukset lienevät tosin merkkejä siitä,  että runonsaalistaja ei kohdannut mielestään mitään muistiinkirjattavaa.  Ilmeisesti Elias Lönnrot vuoden 1828 retkellään ja W. Lavonius vuoden 1858 käynnillän eivät mielestään havainneet Kerimäen pitäjän  eteläisissä kylissä tarpoessaan mitään normaalista elämänmenosta poikkeavaa.  Lönnrot tosin kirjoitti melko laveasti kuvauksensa talopoikien arkipäivästä,  mutta ehkä hän teki sen varsinaisen päätehtävän,  runonsaaliin löytymisen,  antaessa odottaa itseään.  Mikään kylä tai kukaan yksittäinen ihminen ei kohonnut runonkerääjien näkökulmasta muiden yläpuolelle.

Esimekiksi Simpalan kylä näyttäytyi tuon ajan kulkijalle todennäköisesti tavallisena asutuksena arkisen elämänmenon kierrossaan.  Kylänraitin varrelta paljastuivat varmasti pahemmin penkomatta maaseutukylän valo- ja varjopuolet.  Runonpoimijatkin sivuuttivat varmasti sekä taloja että töllejä ja kohtasivat kasvoista kasvoihin hyvä- ja huono-onnisia.  Simpalan kylällekin,  varsinkin jaettuihin talonosiin,  oli versonut jonkin verran loisia ja irtolaisia lapsilaumoineen ja nyytteineen.

Viljo Rasila on kuvannut nasevasti ja vertauskuvallisesti 1800-luvun maaseutuyhteiskuntaa korkeilla portailla,  joiden kullakin askelmalla on joukko ihmisiä.  Rasilan mukaan kuitenkin niin,  että "portaiden" keskivaiheilla on enemmän väkeä kuin ylhäällä ja alhaalla.  (7)

Edellä runsaasti lainattu Lönnrotin matkakertomus kuvaa paljon rahvaan elämää,  mutta lähinnä vain talonpoikaisesta näkökulmasta.  Nojaudun 1880-luvulla tehdyn kenttätutkimuksen tuloksiin hieman laveamman kuvan avartamiseksi autonomian ajan maalaiskylän väestökerrostumista.  Kertoja välittää vereksen vaikutelman maaseudun eläjistä ja tässä nimenomaan tilattomasta väestöstä - eräästä sosiaalisesta kerroksesta.  Juuri tämän kerroksen väkeä monien pirttien nurkat pursuivat puolillaan,  joten kertokoon maisteri Akseli Lilius käsityksensä maaseutuyhteiskunnan korkeiden portaiden alemmista askelmista:

"Tilaton väestö.  Varsinaisesti tilatonta väestöä ovat: palkolliset,  loiset  (´joutolaiset´),  kylänloppulaiset  (´kylänhuonot´)  ja irtolaiset.

1:ksi, Palkolliset.  Ylimalkain pidetään palkollsia vähän ja niistäkin on enin osa ala-ikäistä väkeä.

Mieheksi päästyään rupeaa renki mielellään loiseksi ja menee avioliittoon,  joka Karjalan puolella solmitaan hyvin nuorella iällä.  Vaimo on useinkin alle kahdenkymmenen vuoden.

Palkolliset palkataan tavallisesti siten,  että isäntä antaa heille,  paitsi ruokaa,  työvaatteen sekä rengille tupakan.  Tämän lisäksi maksetaan rahapalkkaa: täysikasvuiselle rengille,  Savon puolella 60-80 ja Karjalan puolella 70-100 markkaa sekä piialle,  Savon puolella 35-60 ja Karjalan puolella 40-70 markkaa.  Myöhempinä vuosina on paikoin ruvettu maksamaan osa rahapalkasta jyvinä.  Rengin työvaate vuodessa arvataan noin 50 markaksi ja piian 40 markaksi.  Muonarenkejä tuskin löytyy muita, kuin moniaita herraskartanoissa.

2:ksi, Loiset,  joita Karjalan puolella sanotaan joutolaisiksi,  ovat sitä työkansaa,  joka,  satunnaisen työ-ansion varassa eläen,  asuu vuokralla toisten huoneuksissa.  Tähän luokkaan kuuluu myöskin enin osa käsityöläisistä,  joilla harvoin on omaa asumusta.  Tavallisesti loinen asuu jonkun talon tahi torpan tuvassa yhdessä isäntänsä perheen kanssa.  Loinen on nimittäin velkapää noudattamaan sitä jokapäiväisen elämän järjestystä,  mikä isännän perheessä vallitsee.  Mutta tämän ohessa hänellä on oma taloutensa,  johon isäntä ei sekaannu,  jos loinen vaan säännöllisesti suorittaa ulostekonsa,  josta isäntä on vastuunalainen, sekä hyyrynsä.

Tavallisesti osoitetaan loiselle hänen muuttaessaan uuteen asuinpaikkaansa se kohta tuvassa,  mihin hän saapi asetella vähän huonekalunsa ja valmistaa vuoteensa.  Aitaksi annetaan hänelle jonkun ulkohuoneen ylinen,  johon loinen kesän ajaksi asettaa myöskin makuu-sijansa.  Astiansa hän pitää asuinrakennuksen eteisessä tahi kodassa ja ruokansa hän keittää joko kodassa tahi tuvan muurin liedellä.  Loisen lapset liikkuvat kaikkialla talossa niinkuin talon omatkin lapset,  mutta loisen lapsi se on,  joka ensi sijassa saapi rangaistuksen,  jos lapset ovat vallattomuutta tehneet.  Jos loisen perheessä sattuu sairauden kohtaus,  niin sairaan täytyy kitua yhteisessä tuvassa,  missä jokapäiväisten askarten hälinä lisää hänen kärsimystään.  Kun kuolema lopettaa kärsimiset,  kannetaan ruumis johonkin ulkohuoneeseen,  kunnes se saadaan arkkuun ja hautaan.  Jos loisen vaimo joutuu lapsivuoteeseen,  niin hän saa heikkoutensa ajaksi vetäytyä talon saunaan,  jossa talonväki kuitenkin joka toinen ilta kylpee.  Joku vaimo on siellä lapsen-synnyttäjää  hoitamassa,  jos loinen jaksaa sairaanhoitajaa vaimolleen palkata.  Muussa tapauksessa riippuu sukulaisten varallisuudesta tahi talon emännän helläsydämisyydestä minkälaisen hoidon lapsen-synnyttäjä ja lapsi saavat.  Kun lapsen-synnyttäjä jälleen tulee voimiinsa,  sijoittaa hän kätkyen tupaan ja ryhtyy jokapäiväisiin toimiinsa.

Usealla tilalla löytyy asuinhuoneita yli talonväen oman tarpeen.  Nämä liikenevät huoneet ovat tavallisesti loisia ihan täyteen ahdetut.  Eipä ole harvinaista,  että sellaisessa tuvassa asuu loisia toistakymmentä henkeä yhteensä.

Vuokraa asumuksestaan tekee loinen Savon puolella 12-18 päivätyötä heinä- ja leikkuu-aikana talon ruoassa.

Vuokran suuruus riippuu siitä,  miten lukuisa loisella on perhe.  Tämän lisäksi tulee loisen talvisin hakata puita ´lämpimikseen´: hakkuun määrä on isännän arvostelun varassa.  Loisen vaimo lakaisee ja pesee tuvan,  kantaa puut sisään,  lämmittää saunan ja kantaa sinne kylpyveden,  mutta saapi talon maalta vapaasti ottaa perheensä tarpeen kylpyvastoja.  Karjalan puolella,  jossa rahanliike on parempi,  maksaa loinen tavallisesti hyyryä yhden markan kuukaudelta,  johon lisäksi tulee yllämainitut vaimon tehtävät:  mutta puunhakkuuta miehellä ei ole,  ellei hän asu  talonväestä erillään,  jolloin hänen kuten myöskin Savon puolella,  tulee itse kaataa ja kuljettaa kotiinsa sekä hakata polttopuunsa,  mitkä hän ilman erityistä vuokraa saapi ottaa talon maalta.

Loisperheellä on tavallisesti sen talon pellossa,  jonka huoneuksissa hän asuu,  10-20 kapan kylvö perunoita sekä parin kapan kylvö hamppua.  Näistä hän maksaa isännälle eri vuokran,  Savon puolella päivätöinä ja Karjalan puolella rahana.  Jossakin nurkkapielessä,  joka on ihmisten jätteillä hyvin höystetty,  hänellä paitsi on pieni tupakkaviljelys,  josta loinen suorittaa osan sadosta samaan tapaan,  kuin talon torppari.

3:ksi,  kylänloppulaiset.  Tämä osa tilatonta väestöä on sellaisia,  jotka iän,  kivulloisuuden taikka muiden syiden vuoksi joko osaksi tai kokonaan eivät kykene itseänsä elättämään.  Kylänloppulaisten elämän-muodosta on vaikea tehdä selkoa.   Henkikirjoissa he eivät ole kenenkään suojeluksen alaisiksi merkityt.  Ulosteoista he nauttivat vapautta.  Tavallisesti he elättävät itsensä kaikenlaisilla pienillä töillä ja askareilla sekä kerjuulla ja vaivaishoidon avulla.  Kuntain vaivaishoitohallitusten pöytäkirjoista astuu näkyviin,  että vaivaishoidolla on näiden kylänloppulaisten kanssa enemmän tekemistä.  Jäsenensä kylänloppulaiset saavat etupäässä loisten joukosta.

4:ksi,  Irtolaiset ovat työkansaa,  joka oleskelee työansiolla ulkopuolella omaa kuntaa.  Vaikka työväki puheena olevilla paikkakunnilla usein etsii työ-ansioita pitkäin matkain takaa,  ei sekuitenkaan viihdy pitempiä aikoja olemaan kaukana kotipaikoiltaan,  vaan palaa sinne takaisin.  Savon puolen työväki liikkuu työn-ha´ussa oman maan sisällä,  mutta Karjalaiset kulkevat myöskin Venäjän puolella,  missä he toimittavat metsä- ja uittotöitä sekä rakennustöitä."  (8)

Liliuksen tutkimus koski vanhan Kuopion läänin aluetta,  mutta se pätee varmasti myös itäsavolaisessa Kerimäen pitäjässä.  Vastaavanlainen raportti laadittiin toki myös Mikkelin läänin Savonpuoleisesta osasta,  mutta sen anti jää hataraksi ja niukaksi.  (9)


III     MUUTOKSEN TUULET  -  PERINTÖTILALLISET TULEVAT

Vuoden 1860 manttaaliluettelosta voidaan seuloa esiin rahtunen uutta tietoa,  koska siihen on kirjattu talojen maanluonnot.  Kaikki Simpalan kahdeksan kantatilaa luokiteltiin kruununtiloiksi,  mutta millaisia nämä tilat oikeastaan olivat.  Maanluontojärjestelmää on syytä valaista muutamalla lauseella,  jotta häiritsevät epäselvyydet hälvenisivät.

Muinaiset kaskenkaatajat levittivät lääniään valtaamisperiaatteella,  sillä kaskien perkaaja tulkitsi kuorimansa maan kuuluvan kertakaikkisesti itselleen.  Kaskiraiviot merkittiin rastirajoilla,  jotka sitten sukupolvien vaihtuessa vakiintuivat kiinteiksi maaomaisuuden merkeiksi.    Vasta myöhemmin esivalta alkoi sommitellla kirjattua periaatetta maaomistuksen alkuperästä ja jäsenyydestä.  Uuden teoreettisen opin,  kameraaliopin,  mukaan talot ryhmiteltiin erilaisiin maanluontoihin.  (1)

Talojen erilaisista oikeuksista ja velvollisuuksista  -  so.  asemesta kruunuun eli valtioon nähden muotoutui uudenlainen maanluontojärjestelmä:  kruununtilat,  perintötilat ja rälssitilat.  Kruununtiloja olivat ne,  joiden maa ja verot kuuluivat kruunulle.  Perintötilojen verot kuuluivat kruunulle,  mutta maa muille.  Rälssitilat taas olivat rasitteettomia,  sillä kruunu oli luopunut oikeudestaan maahan ja veroihin.  (2)
Tavallisen kansan eli rahvaan näkökulmasta kruununtilallisen ja perintötilallisen asema oli erilainen.  Kruununtilallisen asumisoikeus osoittautui epävarmemmaksi kuin perintötilallisen,  mikäli talonpito ei tyydyttänyt esivallan edusmiehiä.  Tällaisessa ikävässä ja tulkinnanvaraisessa tilanteessa perintötilallista ojennettiin sakoilla,  mutta kruununtilallisen rangaistuksena kummitteli häätö.  Sama uhka leijui kruununtilallisen yllä,  jos verot jäivät maksamatta.  Lisäksi kruununtilallisen oli jätettävä talo,  jos kruunulla ilmaantui sille muuta käyttöä.  (3)

Kruununtilallisen oikeudet ja asema lepäsivät hataralla pohjalla,  mutta perintötilallisenkaan asema ei ollut kovin kaksinen.  Kehnosta talonpidosta koitui sakot.  Lisäksi tila joutui kruunulle,  mikäli paikka autioitui tai verot jäivät hoitamatta kolmena vuotena.  Muitakin rajoituksia asetettiin,  sillä esimerkiksi tilan jakorajoituksilla kruunu halusi taata verotulojensa lähteiden herumisen.  Nämä määräykset koskivat luonnollisesti myös kruununtilallisia.  Molempien tilatyyppien yhteisenä nimittäjänä esiintyi siis pienempi tai suurempi rajoitusten röykkiö ja yhtäläisyyttä lisäsi edelleen se,  että 1700-1800 -luvuilla kruunun-  ja perintötilallisen kameraalisen aseman erot alkoivat kuihtua ja menettää merkitystään.  (4)

Muukkolan kruununtilan neljää tilanosaa isännöivät vuonna 1860 Heikki Lauripoika Muukkonen,  Pertti Laurinpoika Muukkonen,  Lauri Laurinpoika Muukkonen ja Heikki Heikinpoika Muukkonen emäntineen.  Kupialan kruununtila kuului Paavo Matinpoika Kupiaiselle ja hänen puolisolleen.  Kuuttien suku hallitisi Sauna-Ahoa:  Hannun Antinpoika Kuutin leski Maria,  Antti Hannunpoika Kuutti ja Antti Antipoika Kuutti vaimoineen muodostivat talon kolme osakuntaa.  Hannulakin jakaantui kolmeen tilanosaan leski Maria Malkin,  Pekka Kuutin ja Antti Kuutin puolisoineen pitäessä isännyyttä käsissään tilanosillaan.  Matti Malkin perilliset,  Juho Tynkkysen perhe ja Juho Muhosen leski Leena Muukkonen jakoivat Malkkilan kolmeen talonosaan.

Pekka Pekanpoika Käyhkö perheineen ja Heikki Tynkkynen olivat Käyhkölän kahden tilanosan osakkaat.  Kuuttila koostui myös kahdesta tilanosasta,  joilla elivät Antti Kuutin leski Helena Kosonen ja Jaakko Kolehmainen perheensä kanssa.  Klemettilä muodostui Paavo Tynkkysen perikunnan ja Heikki Heikinpoika Tynkkysen perheen tilanosista.  Näin ollen yhtä lukuunottamatta kaikki kylän talot,  kruununtilat,  pirstoituivat vähintään kahteen tilanosaan.

Kupiala, Simpalan kylän kruunutila nro 2,  oli ainoa jakamaton talo.  Tilallinen Paavo Matinpoika Kupiaisen ja talon emännän lisäksi manttaaliluettelo yksilöi asukeista isäntäväen pojat;  Pekan,  Matin,  Paavon vaimoineen ja Antin.  Tämän lisäksi talon leipiin luettiin sotilas Heikki Malinen.

1800-luvun loppua kohti kuljettaessa Simpalan kylän kameraalinen (yhteiskunnan talouteen,  veroitusasioihin jne. kuuluva) muoto alkaa vähä vähältä saada sitä hahmoa,  josta se on tunnistettavissa nykypäivinä.  Nykyisen kylämuodon juuria voi penkoa havainnollisesti esimerkiksi tutkimalla nykyajan peruskartalle merkittyjä kantatalojen rekisterinumeroita,  alanumeroita ja tilan jakojen jälkiä.  Vuoden 1870 henkikirja erottaa yhteensä kahdeksan talonnumeroa ja antaa taloille nimet.  Jakamattomia pesiä kertyi kolme,  joten loput viisi talonsavua oli viipaloitu mikä pienempiin mikä suurempiin osiin.  Kylän ensimmäinen talonnumero oli tuolloin nimeltään Muukkola,  toinen Kupiala,  kolmas Sauna-Aho,  neljäs Hannula,  viides Malkkila,  kuudes Käyhkölä,  seitsemäs Kuuttila ja kahdeksas talo ristittiin Klemettiläksi.  Muukkolan tila koostui neljästä talonosasta,  joita isännöivät talollinen Abram Sairanen (1/6 talonosaa),  talollinen Bertil Muukkosen leski Kaisa Kuutti  (1/6),  talollinen Lauri Muukkonen Brita emännän kera (1/6) ja talollinen  Heikki Muukkonen puolisonsa Kaisan kanssa (1/2).  Heikki Muukkonen piti lujinta otetta Muukkolan mantuihin,  mikä näkyi talonosien määrän ohella muita korkeampina manttaalimaksuina.

Kupiala (talo nro 2) pysyi jakamattomana ja komennon määräsi jo yli-ikäinen  (yli 64-vuotias) talollinen Paavo Kupiainen ja hänen Gretha-niminen vaimonsa.  Jälkikasvua edustivat seuraavat pojat; Pekka ja vaimonsa Helena,  Matti ja puolisonsa Sofia,  Paavo ja hänen Maria-emäntänsä sekä Antti valittunsa Marian kera.  Veljeksissä ja nousevassa väessä löytyi.  Kupialan nurkista haki suojaa vielä loinen Paavo Udd Alisansa kanssa.

Kupialassa jouduttiin vastatusten perintökysymysten kanssa heti 1870-luvun alussa,  kun talollinen Paavo Kupiainen meni manan majoille.  Järjestely hoidettiin siten,  että Paavon puoliso Margaretha Kosonen myi 23.8.1873 hänelle siirtyneen perintötilan tilanosan (1/3) pojilleen Pekka, Matti, Paavo ja Antti Kupiaiselle sekä tyttärelleen Maria Loviisalle ja tämän miehelle Mooses Muukkoselle.  Hetikohta tämän jälkeen Maria Loviisa Kupiainen ja Moose Muukkonen myivät osuutensa Pekka, Matti, Paavo ja Antti  Kupiaiselle - näin perinnöksi ostettu kantatila (perintötila) numero kaksi säilyi Paavo Kupiaisen neljän pojan käsissä.

On huomattava,  että Kupiala mainitaan tässä perintötilaksi.  Paavo Matinpoika Kupiainen maksoi nimittäin perinnöksilunastushinnan läänin rahastoon 11.11.1863.  Pian tämän jälkeen,  1.12.1863,  hän sai tilalleen perintökirjan numerolla 109.

Kruunutilojen perinnöksiostot kävivät niin tunnusomaisiksi Itä-Suomelle 1800-luvulla,  että ostojen vilkkaus on antanut aiheen luonnehtia tapahtumakulun tyypillisesti itäsuomalaiseksi ilmiöksi.  Suomen rintamailla perinnöksiostoprosessi käytiin läpi jo aiemmin kuin syrjäisessä Savo-Karjalassa.

Maanluonnon muuttuminen eteni verkalleen isojaon vanavedessä.  Esimerkiksi Pohjois-Karjala luettiin vanhassa maanluonnon jaottelussa kruununmaaksi,  eivätkä talonpojat voineet saada sen omistusoikeutta.  Teoriassa isän viljelemä tila ei voinut siirtyä perinnöksi pojalle,  koska viralliset oikeudet koskivat vain nautintaa.   Käytännössä vallitsevan maanluonnon ja talonpoikien oikeuksien monimutkainen suhde muistutti 1800-luvun alkupuolella veteen piirrettyä viivaa,  sillä tilat siirtyivät sukupolvelta toiselle joko sukupolvenvaihdoksen tai myynnin ja ostojen kautta.  Perinnöksiosto alkoi kuitenkin viehättää yhä enemmän.  Veijo Saloheimon olettamuksen mukaan eräs Pohjois-Karjalan perinnöksiostojen käynnistäjä saattoi olla mahtailunhalu,  joka vaati kohoamaan kruununtilallisesta perintötilalliseksi.  Samat aiheet antoivat todennäköisesti pontta myös Kerimäen talonpoikien ostohankkeille.  Merkittävää askelta rohkaisi kenties oletus kohentuvasta taloudellisesta varmuudesta,  jonka siirtyminen toisi tullessaan.  Perintötilallisen kannettavaksi oli vaikeampi vierittää taloudellisia pakotteita,  kuten verorästien uhka tai tilan menettäminen.  Perintötilan lunastushinta määritettiin melko huokeaksi eli kolmen vuoden verojen kertamaksuksi kruunulle,  joten sekään ei ollut mikään este.

Kuutit asuivat Sauna-Ahoa  (nro 3)  siten, että tila jakautui kolmeen osioon:  talollinen Hannu Kuutin leskelle   (1/2),  talollinen Antti Kuutille ja hänen emännälleen Britalle  (1/4)  sekä talollinen Antti Kuutin leskelle eli Kaisa  Kososelle  (1/4).  Pirtin nurkissa majaili lisäksi loinen Brita Malkki.

Hannulan talon  (nro 4)  kolme talonosaa kuuluivat leski Maria Malkille ja tämän perillisille,  joihin lukeutui muiden muassa poika Pekka Kuutti vaimoineen.  Heidän osuudekseen kertyi 1/3,  kuten myös talollispariskunnille Pekka ja Maria Kuutille sekä Antti ja Walborg Kuutille.  Myös Malkkila  (nro 5)  jakautui kolmeen palaan;  talollinen Matti Malkin perillisille  (1/4), talollinen Juho Tynkkysen leskelle Maria Laamaselle (1/4) ja puolet talonnumerosta jäi talollinen Juho Muhosen leskelle Leena Muukkoselle (1/2).  Talon elämänpiiriin nivoutui kaksi loista,  Ferdinand Sopanen ja Pekka Laamanen perheineen.

Käyhkölä  (talo nro 6) kuului talollinen Paavo Seppäselle ja tämän seitsenhenkiselle perheelle.  Käyhkölä oli jakamaton samoin kuin Kuuttila (nro 7),  jonka ohjia käsitteli talollinen Antti Kuutin yli-ikänen leski Helena Kosonen.  Kuutin sukukuntaa eleli talossa 14 henkeä,  joiden lisäksi einettä tarvitsivat loinen Pekkä Käyhkö ja hänen korkean iän raihnaama vaimonsa.

Klemettilän  (talo nro 8) osakkaiksi kirjattiin vuonna 1870 vanha talollinen  Matti Tynkkynen puolisoineen  (4/15)  ja talollinen Pekka Seppänen  (11/15).  Tynkkysen yhdeksänhenkiseen talouteen sisältyi muiden muassa tytär Kaisa ja vävy Heikki Rytkönen puolisoineen.  Klemettilässäkin asui huonokuntoinen loinen Juho Tynkkynen ja hänen elämänkumppaninsa Kaisa.

1800-luvun viimeiset vuosikymmenet eivät tuoneet merkittäviä muutoksia kylän yleisilmeeseen.  Talonjärjestys pysyi ennallaan ja tilat tai tilanosat säilyivät kutakuinkin samojen sukujen hallussa.  Tarpeet vaativat toki soveltuvia ratkaisuja,  mikä näkyy varsin hyvin esimerkiksi Kupialan veljessarjan sijoittumisessa.  Kotitila kävi todennäköisesti liian ahtaaksi Paavo Kupiaisen neljän pojan (Pekka, Matti, Paavo ja Antti)  perheille,  joten nuorin veljes eli vuonna 1843 syntynyt Antti Kupiainen siirtyi viljelemään Käyhkölän tilaa  (nro 6).  Antti askaroi uudella konnullaan Maria-emäntänsä sekä piika Leena Silvennoisen ja renki Antti Vatasen kanssa.

Antti Kupiaisen siirtyminen  Hannulan tilalle tapahtui käytännössä siten,  että hän myi osuutensa Kupialan perintötilasta nro 2 veljilleen Pekalle ja Matille.  Kupialan veljekset löivät kaupan lukkoon vuonna 1878,  mistä todistavat kovasti kellastuneet,  mutta ehjänä säilyneet kauppakirjat.  Kaupanteon lisäksi asiakirjat kertovat,  että Kupiala oli todella muuttunut perinnöksioston kautta perintötilaksi.  Sen sijaan Antti Kupiaisen tuoreen kotikonnun maanluonto ei näy assiakirjoista.

Antin muuton jälkeen Kupialan jakamattomalle tilalle jäi siis vielä mantua jakamaan Pekka Kupiainen  (s. 1829)  emäntänään Helena Agatha Hannikainen  (s. 1836)  ja näiden lapset Klara (s. 1859),  Ida (s. 1862),  Heikki (s. 1864),  Ulla (1867),  Hilma (s. 1873)  ja tämän lisäksi vielä kaksi Pekan nuorempaa veljeä osakkaana.  Veljessarjan vanhin vesa Kerimäenkylän Hannikkalasta Helena-emäntänsä hankkinut,  Pekka piti vanhimman oikeudella isännyyttä.  Talo muodosti kolme "savua",  taloutta eli ruokakuntaa.  Toiseen "savuun" luettiin Matti Kupiainen (s. 1831) kera valittunsa Sofian (s. 1840).  Matille ja Sofialle sikisi lapsikatrasta:  Pekka (s. 1862),  Miina (s. 1864),  Anna (s. 1871)  ja Paavo (s. 1873).  Kolmanteen "savuun" kuuluivat Paavo (s. 1834) ja Maria (s. 1840) pariskunta,  joilla kirmaili neljä lasta:  Johanna (s. 1865),  Otto (1861),  Anna (s. 1871) ja Henriikka  (s. 1872).  Vanha emäntä vuonna 1808 syntynyt Greta Kosonen,  vietti Paavon pirtissä elämänsä ehtoota.  Muutama loinenkin piti ajan käytännön mukaan sijaansa Kupialassa 1880-1890 -luvuilla.  Ainakin kunnoltaan vaivaiset loispariskunnat Pekka ja Maria Luukkonen sekä Juho ja Loviisa Kosonen saivat nimensä kirjoihin.  He kuten myös loinen Anna Jantunen vapautettiin henkirahan maksusta.  Huojennuksen syynä oli luonnollisesti raihnaisuus höystettynä kehnolla taloudellisella ja yhteiskunnalisella asemalla.


IV  KARJASSA JA MANNUSSA TALON TURVA

Kruununvoudin vuosikertomuksesta irtoaa tietoja,  jotka tuovat lisävalaistusta elinkeinoja ja toimeentulomahdollisuuksia kartoitettaessa.  Kruununvoudin paperit kertovat muun muassa,  että vuonna 1885 Muukkolan pinta-alaksi kertyi 355,5 hehtaaria,  jakamattoman Kupialan tilukset muodostivat 171 hehtaarin alueen,  Sauna-Ahon talonosien summa oli 184,5 hehtaaria,  Hannulan talonosien summa 112,5 hehtaaria,  Malkkilan talonosien summa 329 hehtaaria,  jakamattoman Käyhkölän 113,5 hehtaaria,  Kuuttilan talonosien 137,5 hehtaaria ja Klemettilän talonosien yhteenlaskettu pinta-ala oli 134,5 hehtaaria.  Useimmat talot olivat siis jaetut ja esimerkiksi Hannulan kolme talonosaa käsittivät noin 37,5 hehtaaria  (75 tynnyrialaa) kukin.  Näissä maapaloissa ei ollut enää paljon jakamista.  Metsät kattoivat valtaosan tilojen tai tilanosien maista,  mutta myös joutomaiden osuus ylsi melkoiseksi.  Sen sijaan niittyjä ja varsinkin viljeltyä maata (peltoa) oli toistaiseksi käytössä varsin niukasti.  Esimerkiksi Käyhkölän 113,5 hehtaarin pinta-ala jakautui seuraavasti:  viljeltyä maata 2,5 hehtaaria,  luonnonniittyä 3 hehtaaria,  metsämaata 98 hehtaaria ja joutomaata 10 hehtaaria.  Kupialan tilan vastaavat luvut kirjattiin kutakuinkin  vastaavissa suhteissa.  viljeltyä maata 7,5 hehtaaria,  luonnonniittyä 15,5 hehtaaria,  metsää 118 hehtaaria ja joutomata 30 hehtaaria -  yhteensä 171 hehtaaria eli 342 tynnyrialaa.

Vuodentulotilastojen mukaan ruista,  ohraa,  kauraa,  sekaviljaa,  perunoita,  nauriita ym.  juurikasveja,  pellavaa ja hamppua viljeltiin yleisesti.  Sin sijaan vehnän,  tattarin ja herneen panos satoluvuissa jäi vähäiseksi,  koska mainittuja kasveja kylvettiin satunnaisesti ja vain joissakin taloissa.  Sama tilasto paljastaa,  että vuonna 1885 melkoinen kasa viljasadosta korjattiin vielä kaskeamisen kautta.  Simpalassa ei käytetty suoviljelyksiä.

Historiantutkimuksen menetelmäoppaissa teroitetaan,  että irralllisten lukujen tai lukusarjojen käyttö sinänsä ei ole hedelmällistä.  Tämänkin esityksen lukumäärät koskevat vain Simpalan kylää ja sen eri taloja.  Laajempien yhteyksien hakeminen kasvattaisi kohtuuttomasti työkuormaa,  eikä se vastaisi välttämättä sille asetettuja päämääriä.  Yhteen kylään rajattu vertailu valaisee kuitenkin esimerkiksi talojen keskinäistä karjavarallisuutta ja sitä kautta myös muuta varallisuutta.  Runsas karjalauma lienee merkinnyt myös muiden taloudellisten resurssien muhkeutta.

Kruununvoudin raporttien varassa voi katsastaa päällisin puolin myös karjanhoidon tilaa.  Simpalassa näytetään pidetyn vuonna 1890 kaikkia tavallisempia kotieläimiä,  mutta ei vuohia,  hanhia ja ankkoja.   Suosituimpia talven yli elätettyjä eläimiä näyttävät olleen lehmät,  hiehot,  hevoset,  mutta myös paikoin runsainakin laumoina pidetyt lampaat.  Käyhkölän tallissa rouskutti rehuaan hevonen ja navetasta löytyi neljä lehmää,  nuorta karjaa kahden eläimen verran,  viisi lammasta ja viisi sikaa - yhteensä 17 päätä.  Kupialan karjasuojat kätkivät sisäänsä viisi hevosta,  kaksi härkää,  20 lehmää,  nuorta karjaa 10 päätä,  20 lammasta,  kahdeksan sikaa ja 10 kanaa - kaikkiaan 75 eläintä.  Eläinten yhteenlaskettu pääluku oli suuri,  mutta sen vastapainona vuonna 1890 talossa eli kolmen veljeksen taloudet.  Suurusten ja särpimen kysyntä kohosi luonnollisesti kovaksi,  joten omavaraisen talouden elintarvikkeiden tarve ei helllittänyt hetkeksikään.

Muukkolan tapaus osoittaa,  miten karjamäärät saattoivat jakaantua epätasaisesti talonosien kesken.  Juho Muukkonen omisti 52 eläintä ja Mooses Muukkonen selvästi vähemmän,  eli 20 eläintä.  Juho piti kaikkia eläimiä runsaasti,  joten karja kasvoi muhkeaksi;  kolme hevosta,  yksi varsa,  kaksi sonnia,,14 lehmää,  kuusi päätä nuorta karjaa,  10 lammasta,  peräti 15 sikaa ja vain yksi kana - kokonaispääluvuksi kertyi 52 eläintä.  Kirjallisten raporttien ja tilastojen valossa Simpalan väki nyhti elantonsa uutta suuntaa hakevalla maanviljelyksellä ja tehostuvalla karjanhoidolla.  Paikalliset maatilat tarjosivat siihen riitävät edellytykset 1800-luvulla,  koska niiden tuotannolliset resurssit pysyivät kohtuullisina.  Kylällä ei ollut suurtiloja,  mutta ei järin pieniä,  elinkelvottomia tilkkujakaan.  Kylän maatiloja voitanee luonnehtia ainakin itäsavolaisen mittapuun mukaan pinta-aloiltaan ja voimavaroiltaan keskivertotapauksiksi.

Näillä eväillä Simpalan väki kävi kohti monisyistä yhteiskunnallista rakennemuutosta,  johon kuului Suomessa 1800-luvun loppuun ja 1900-luvun alkuun kohdistunut maatalouden rakennemuutos.  Sen keskeisiä tuntomerkkejä olivat:

1.  Siirtyminen viljelyssä rukiista rehuun.  Leipäviljan viljelystä heinän ja rehuviljan viljelyyn.

2.  "Karjanpidon"  kehittyminen lypsykarjataloudeksi.

3.  Metsätalouden tuoton voimakas kohoaminen.

Esimerkiksi puun hintakehityksellä ja menekin kasvulla oli maatalouteen,  myös muilta kuin metsätalouden osalta,  suoranaisia vaikutuksia.  Puu alkoi tuoda maatalouden harjoittajille tuloja,  joita voitiin käyttää viljelyn ja karjatalouden jalostamiseen.


V  PAINEET KASAUTUVAT  -  SUKUPOLVENVAIHDOS JA MUUT TOIMEENTULOKYSYMYKSET PAINAVAT PÄÄLLE


Vuosisadan taitteeseen tultaessa Simpalan kylän talojärjestys kävi läpi tukun näkyviä muutoksia.  Kahdeksan kantatalon (Muukkola,  Kupiala,  Sauna-Aho,  Hannula,  Malkkila,  Käyhkölä,  Juho Kuutin ym tila ja Klemettilä) asetelma säilyi päällisin puolin ennallaan,  mutta vähäinenkin syväkairaus kertoo talojen pilkkomisesta ja omistajanvaihdoksista.  Muukkolan (nro 1) väki eli vuonna 1900 neljällä tilanosalla,  joita isännöivät Juho ja Paavo Muukkonen  (1/3 tilanosaa),  Juho Heikinpoika Muukkonen  (1/5 tilanosaa),  Abram Muhonen  (3/19 tilanosaa),  sekä lisäksi Lassi Muukkosen perilliset ja Juho Muukkonen  (1/6 tilanosaa).  Uuden vuosisadan auetessa suurimman osakkaan,  Juho ja Paavo Muukkonen,  rakennusten suojissa kulutti elonpäiviään myös kaksi loisperhettä.

Kupialassa alkoi kertyä paineita uuden tilanneratkaisun löytämiseksi 1900-luvun alkusarastuksessa.  Edellisestä polvesta kotinurkille jääneet miehet  (Pekka,  Matti ja Paavo)  saivat lepopaikan kirkonmaalta ennen vuosisadan vaihdetta,  mikä merkitsi kolmen perikunnan syntyä.  Sukupolvenvaihdos oli käynnistynyt jo aiemmin,  koska Pekka Kupiaisen poika Heikki (s. 1864) oli ehtinyt jo kymmenen vuotta sitten avioon Henriikka Kupiaisen (os. Kosonen, s. 20.7.1871) kanssa.  Heikki löysi Henriikkansa Ala-kapakkalaa ja Ymyllymatkoillaan Lötjölän kylässä.  Matti Kupiaisen leskellä Sofia Muukkosella oli ollut myös aihetta hääiloon,  koska hänen poikansa Paavo Kupiainen nai vaimokseen "ison" Ida Kososen Kaartilasta.  Kolme perikuntaa leskineen ja lapsineen,  nousevat uudet perheet ja kurkihirsien alla telmivien lapsikatraiden paisuminen vaativat uutta järjestelyä.  Tilaa ja toimeentuloa piti järjestää paikanpäällä,  mutta sitä tuli hakea myös muualta.

Maanmittausauskultantti Albin Gustafsson päätti tilanjaon vaatiman paalutuksen,  osakasjaon,  27.5.1894.  Niinpä Kupialan perintötila (nro 2) sitten jaettiin sukuhaarojen kesken kolmeen palaan:  Ylä-Kapakkalaan (nro 2:1),  Ala-Kapakkalaan (nro 2:2)  ja Perä-Kuivistoon  (nro 2:3).  Lisäksi Pekka,  Paavo ja Albin Kupiainen hankkivat 1/3 osuuden Hannulan kantatalosta (nro 4),  josta kehkeytyi Albin Kupiaisen elinsija.  Albin Kupiaisen siirtyminen Hannulan kruununtilan osalle (1/3 tilanosaa) hoidettiin siten,  että Pekka,  Paavo ja Albin Kupiainen ostivat talon maanviljelijä Grigori Schatoloffilta vuonna 1894.  Schatoloff taas oli naarinut myymänsä tilan vuonna 1893 kaupalla asioitsija Pekka Juho Pesosen konkurssipesästä.  Paavo Kupiaisen perilliset taas siirtyivät Kuiviston paikalle,  jolloin muuttokuormaan kiipesivät Maria-leski sekä Juhana (s. 1865) ja Johanna-puoliso (s. 1871) jälkikasvuineen.  Veljeksien pojat eli serkukset levittäytyivät näin samassa kylänkolkassa neljän tilanosan haltijoiksi.  Hannulasta ostettiin kolmannes ja Kupiala lohkottiin kolmeen viipaleeseen,  Albin varttui ostotilan isännäksi,  Juho istui pöydän päähän Kuivistolla,  Heikki viljeli Ala-Kapakkalaa ja Ylä-Kapakkalan Paavo Kupiainen opittiin myöhemmin tuntemaan pitkäikäisenä tervaskantona (1873-1969).

Maatilojen ostot tai jaot kertovat muun muassa tarpeista taata toimeentulo ja menetelmistä elämän einesten hankintakeinojen ratkaisemiseksi.  Kupialan tapaus ei ollut suinkaan ainoa aikanaan,  mutta selkeytyessään se soveltuu hyvin esimerkiksi.  Kun väki lisääntyi,  niin sen täytyi joko jäädä synnyinsijoilleen tai sitten muuttaa leivänhakuun muualle.

Tuohon aikaan muut elinkeinot eivät imeneet syrjäseudulla maasseudun ylijäämäväestöä pois,  joten elanto piti hankkia omalta  perintömaalta tai vuokraamalla möyrien (kuten esimerkiksi torpparit tekivät).  Vajoaminen maattomaksi oli kehnoin vaihtoehto,  mutta se koitui  vääjäämättä joidenkin ihmisten osaksi.  Ja juuri siitä saivat alkunsa loisten laumat ja muut irtaimen väestön ryhmät,  joita vaelteli myös Simpalan taloissa.

Kupialan 1800-luvun lopun lapsiparvessa pulma kääntyi ratkaisuun,  joka sitoi useimmat miespuolisista perillisistä maahan ja talon tyttäret "pääsivät hyviin naimisiin" eli avioon talollisten poikien kanssa.  Kupialassa toteutettu järjestely ei tuottanut irtolaisia kuljeskelemaan raiteille,  mutta toisaalta se loihti yhden kohtuullisen kokoisen maatilan sijaan kolme pienempää yksikköä (2:1,  2:2  ja 2:3).  Järjestely puolsi paikkaansa vanhassa ihmistyövoittoisessa maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa,  koska tilat kykenivät elättämään asukkinsa.  Työtä riitti ja se tuntui mielekkäältä,  eikä leivästä,  särpimistä ja suuruksistakaan lie ollut liiemmin puutetta.

Kupialan talon pesänjakoon nivoutuu suullisena perimätietona kulkeutunut tarina,  jonka mukaan vanhan Kupialan hirret sahattiin kahtia kahden uuden talon pesäpuiksi.  Tarina kertoo,  että vanhat "alkuhirret" muodostavat nykyisillä sijoillaan,  Ala-Kapakkalan ja Ylä-Kapakkalan asuinrakennuksissa,  oman punahonkaisen puolikkaansa.  Ainakin Ala-Kapakkalassa talon pohjoispuolikkaan hirsikehikko on iäkkäämpi ja laadukkaampi kuin eteläpään rakennelma.
Kuvatunlainen hirsikehikon puolittaminen saattaa atomiajan ihmisestä tuntua tuulesta temmatulta tarulta,  mutta itäisen kulttuuriperinteen mukaan talon jako voitiin perinnön- tai talonjaossa ja riitatapauksissa toteuttaa osoittamalla olemassaolevat rakennukset uusiksi rakennustarpeiksi.  Näin meneteltiin myös muun muassa kalevalaisesta runonlaulutaidoistaan tunnetuissa Ilomantsin Mekrijärven taloissa 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa.
Näin ollen Kupialan talon poikkisahaus ja hirsirunkojen siirtely ei ole mikään poikkeustapaus,  vaan lenkki verkkaisen ja todennäköisesti sopuisan tilusjaon toimenpiteiden ketjussa.  Sellaisissa saatettiin tehdä toki muissakin kulmakunnan kantataloissa,  mutta entisen Kupialan pihapiirissä siiron merkit ovat jäljiteltävissä vielä 1980-luvulla.

Muutoksen tuulet puhalsivat myös muilla Simpalan kylän kulmilla.  Pekka Mohell osti nimittäin vuosisadan vaihteessa Mikko Kuutin talonosan (1/4) Sauna-Ahon tilasta ( nro 3).  Antti Kuutin perillisille jäi 1/2 tilanosaa ja Arvid Kuutille loput (1/4).  Kupiaisten veljesten toimien lisäksi Hannulan taloa ( nro 4) supisti kauppa,  jossa Adolf Rask osti Maria Malkin perimän 1/3 osaa alkuperäisestä Hannulasta.  Uudet asukkaat tarttuivat kiinni murenevista kantatiloista lohkeaviin maapaloihin.

Malkkilan kantatalo ( nro 5) oli jakautunut edelleen sitten vuoden 1870,  sillä entisten kolmen talonosan sijaan siitä kertyi nyt neljä yksikköä; kolme perintötaloa ja yksi majoitustalo.  Viimeksi mainittua ( 1/4) hallitsivat Matti Laukkasen perilliset ja Olkkosten suku.  Mooses Muukkonen ( s. 1846) omisti 1/4 Malkkilasta,  Mooses isännöi perintötilaa,  joka sai kiinnekirjan 10.5.1895 ja perintökirjan 13.3.1896.  Kolmannen talonosan viipaleet,  jotka käsittivät 4/10  ( tai 1/8 - epäselvät merkinnät asiakirjassa) Malkkilasta kuuluivat Paavo  ja Akseli Muhoselle sekä Paavo Mieloselle.
Vihoviimeinen pala (1/10) merkittiin Adolf Muhoselle perintökirjalla 12.4.1899.  Muhonen piti pirtissään myös loinen Miina Muhosta lähisukulaisineen.

Antti Kupiainen sai elantonsa edelleen Käyhkölästä (nro 6).  Nuori Albin Kuutti teki rengin virkaa ja auttoi ikääntynyttä isäntää maatalon töissä.  Talonnumeroa seitsemän asuivat Juho Kuutti ja hänen perillisensä;  Albin (s. 1844),  Kustaa (s. 1849),  Pekka (s. 1856) ja Eeva (s. 1865).  Loisista tai palveluväestä ei näy jälkiä.

Klemettilä (nro 8) jakaantui vuonna 1900 edelleen kahteen talonosaan.  Pienempää osuutta (4/15) pitivät käsissään Matti Tynkkysen perilliset ja myös laajempi osa (11/15) oli perikunnan kontolla.  Jälkimmäisen perikunnan muodostivat Pekka Seppäsen perilliset,  lähinnä iäkäs leski Anna Seppänen (s. 1824) ja myös kypsään ikään ehtinyt käly Silja Seppänen (s. 1839).  Talouteen kuuluivat lisäksi renki Abram Karjalainen (s. 1871) Miina vaimoineen (s. 1876) ja vielä renki Erkki Kosonen (s. 1881).  Talossa pidettiin huolta kolmesta vaivaisesta;  nimittäin Anna Sairasesta,  Pekka Rytkösestä ja Anna Leppäsestä.  Näiden lisäksi tuvan nurkissa näyttää majailleen vanha löysäläinen Saara Rinkinen Mooses poikansa kanssa.  Iäkäs Saara sai vapautuksen henkirahan maksusta,  mutta Moosekselle lankesi mainittu velvollisuus.

Sukupolvenvaihdos on nykyajan termi,  mutta se on käyttökelpoinen myös vanhemman ajan maaseudun oloja ja erityisesti maakysymystä ruodittaessa.  Ennen 1800-luvun loppupuolen taloudellisia murrosaikoja maatilan omistusoikeuden siirtäminen vanhemmalta sukupolvelta nuoremmalle oli melko mutkaton toimenpide.  Tilan lunastajan muille sisaruksille maksama osuus jäi melko pieneksi,  koska lunastajan kontolle sälytettiin syytinki- eli elatusrasite ja perintötilan varsin raskas verokuormitus.

Myös lainsäädäntö suojasi sukupolvenvaihdosta lunastajan näkökulmasta,  sillä se esti tiloja silpoutumasta.  Ennen vuoden 1895 osittamislainsäädännön syntymistä valtiovalta korosti tilojen riittävän veronmaksukyvyn säilymistä.  Tilojen vapaa jakaminen ei ollut mahdollista,  koska rajoittamattoman osittamisen pelättiin tuottavan liian pieniä,  so. ellinkelvottomia ja veronmaksukyvyttömiä, tiloja


Maan ja sitä kautta maatilojen arvonnousu romutti vanhat asetelmat.  Muuttumattoman asteikon vuoksi verorasitus suhteellisesti keveni,  koska maan,  eli verotuksen kohteen,  arvo kohosi.  Sukupolvenvaihdos alkoi käydä tilan lunastajalle yhä kivuliaammaksi,  sillä pesäpaikalta poistuvat sisarukset ryhtyivät penäämään heille kuuluvaa osuutta jaettavan omaisuuden arvonnoususta.  Muutoksen kokonaisvaikutusta lisäsi vielä vuoden 1878 määräys talon tyttären perimän osuuden säätämisestä kaikissa tapauksissa yhtä suureksi kuin pojan.  Tällä tavoin sai alkunsa Suomen maataloutta toistuvasti kuluttanut tapahtumaketju.  Koko maataloustuotantosysteemin - maapohjan,  rakennuksien ja muun irtaimen omaisuuden - lunastaminen oli kallis prosessi,  joka velkaannutti nuoria tilallisisa.  Lunastusmaksut ja velat merkitsivät myös pääomavirtoja maataloudesta ja ylipäätään maaseudulta kaupunkeihin ja muihin elinkeinoihin.

Tilan isännyyden haltija pysyi kuitenkin tavallisesti muihin osallisiin nähden etuoikeutettuna perijänä.  Käytännössä jaettavaa pesää eli maatilaa ei nimittäin arvioitu sen täyden tai todellisen myyntiarvon mukaan,  koska se olisi salvannut liiaksi aloittelevan tilallisen mahdollisuuksia harjoittaa elinkeinoaan.  Lunastukset pyritiin kuittaamaan paitsi rahana niin myös irtaimena omaisuutena,  maa- ja metsäpalstoina tai erilaisina nautinta- ja käyttöoikeuksina.  Pesänjako oli aina uudelle yrittäjälle jonkinasteinen rasite,  tehtiin lunastukset millä tavoin tahansa.

Vuoden 1895 osittamisasetus oli huomattava merkkipaalu suomalaisen maatilan kehitystaipaleelle.  Asetuksen voimaantulon jälkeen tiloja sai osittaa melkein rajoittamattomasti.  Todellisuudessa jakotoiminnalla oli kuitenkin rajat,  sillä pyrkimys toimeentulomahdollisuuksien säilyttämiseen asetti omat ehtonsa ja suojasi näin ollen ainakin jossain määrin tiloja,  mutta hereillä ollut talonpoikaisjärki varoitteli leikkelemästä tiloja liian pieniksi,  elinkelvottomiksi tai niukan toimeentulon tilkuksi.

Niin sanottu sukupolvenvaihdos erotteli kovalla kädellä maatilan nuorten parvea,  sillä ainoastaan yksi perillisistä sai vanhempiensa tilan jakamattomana.  Muiden perillisten piti osuutensa saatuaan lähteä maailmalle leipää etsimään tai sitten jäädä pääperillisen torppariksi tai palvelusväeksi.  Parempien vaihtoehtojen määrä oli suppea,  joten nuoren maaseutuväestön yleisin kanava oli aleneva sosiaalinen kierto.  Näin ollen valtaosa pesänjaossa selvitettyjen tilojen lapsikatraasta vajosi vääjäämättä tilattomaan väkeen.  Taloudellisen kehityksen,  vaurastumisen,  myötä tilallisen ja tilattoman vastakohtaisuus kävi yhä jyrkemmäksi.  Taloudellisen eron, omaisuuden tai sen niukkuuden,  lisäksi maaseutuväestön eri kerrosten väliin repesi syviä sosiaalisia arvoeroja osoittavia railoja.

Myös talollinen Heikki Kupiainen (s. 21.4.1864)  joutui kamppailemaan sukupolvenvaihdoksen sysäämien pulmien kanssa.  Mies vihittiin avioliittoon 24.6.1891 Henriikka Kososen kanssa kohta isänsä kuoleman  (8.3.1891) jälkeen.  Nuorelle parille siunaantui sankka parvi perillisiä tasaisen lyhyin väliajoin: Pekka (s. 1892),  Jalmar (s. 1895),  Aini (s. 1898), Albin (s. 1900),  Martta (s. 1902),  Hilma (s. 19.11.1904 ja k. 11.12.1904),  Nikolai (s. 1905),  Einar (s. 1910)  ja Onni (s. 1912).  Hilma-tytär menehtyi vajaan kuukauden ikäisenä,  mutta sen jälkeenkin kahdeksanpäinen lapsikatras jäi ruokittavaksi.  Siitä kertyi kuormaa karrakseen muiden huolien ohella.

Muiden pulmien järeimpään päähän voidaan lukea perintötilan halintaoikeuksien hankkiminen eli sarosuuksien maksaminen.  Talollinen Heikki Kupiainen peri osan tilastaan suoraan isältään Pekka Kupiaiselta,  mutta loput hän lunasti sisariltaan vuonna 1901 laaditulla kauppakirjalla yhdessä veljensä Kalle Kupiaisen kanssa.  Veljekset ostivat osuudet äidiltään Helena Hannikaiselta, sisariltaan Henriikka,  Hilja ja Ulla Kupiaiselta.  Lunastuksen piiriin kuuluivat myös Henriikan mies Juho Muukkonen ja Hilman mies Nikolai Lötjönen sekä jo kuolleen Klaara Kupiaisen puoliso Pekka Laukkanen,  joka toimi alaikäisen Alma Lyydia Laukkasen holhoojana.  Seuraavaksi sisarosuuksiaan hoitava isäntä osti veljensä Kalle Kupiaisen osuuden vuonna 1907.  Sen jälkeen tarvittiin kolme moitteetonta lainhuutoa tilan kiinnekirjan saamiseksi.

Kerimäen käräjät vahvisti Heikki Kupiaisen kiinnekirjan 11.12.1908 ja niin sukupolvenvaihdoksen virallinen kaava oli läpikäyty.  Lunastusmaksuissa tai pikemminkin niiden aiheuttamissa talonpidon kassavajauksissa riitti kuitenkin takkuamista vuosiksi eteenpäin.

Lisäksi autonomian ajan loppupuolen maamies paini edellä sivuttujen maatalouden rakennemuutosten kanssa.  Lehmänkantturoiden maito piti heruttaa viimeiseen pisaraan ja voikirnuille riitti käyttöä,  kun lypsykarjatalouteen painottuneesta tuotantosuunnasta pyrittiin ottamaan hyöty irti viimeistä ripettä myöten.  Herastuomarina toiminut Ala-Kapakkalan isäntä piti tarkkaa tiliä tuloista ja menoista.  Talouden pelkistettynä ohjenuorana näyttää olleen päivä- ja tilikirjojen merkintöjen perusteella:  "Ei niinkään suuret tulot,  vaan pienet menot".  Kuvattu tapaus ei ollut suinkaan erikoislaatuinen,  vaan päinvastoin.  Ainutlaatuista lienee vain huolelliset tili- ja päiväkirjamerkinnät.  Monella seutukunnan isännällä oli varmasti mullantuoksuisissa ajatuksissaan päällimmäisenä samat päänvaivat;  hylätyn kaskiviljelyn jälkeinen uuden tuotannonsuuunnan (lypsykarjatalous) käyttöönotto eli maatalouden järeä rakennemuutos kaikkine vivahteineen,  Edelliseen liittyen työläs pellonraivaus karuilla mailla ja peltoviljelyn edistäminen,  mahdollisesti talonjaoissa typistynyt maatila,  harteilla sisarosuuksien lunastusurakka ja kaiken kukkuraksi elätettävänä sankka lapsilauma.  Vuosisadan vaihteessa maataloudesta elantonsa saaneille sukupolville kasautui uuden maatalouden urkenemisessa ja rahatalouden puristuksessa ongelmia riittämiin.




 
Powered by Smart Kotisivutyökalu