KERIMÄEN VANHAN KESKUSTAN ASUTUSVAIHEITA 1600-LUVULLA

Anttola - Kerimäki - Simpala -kyläkirjasta (1988)  osion kirjoittanut prof. Veijo Saloheimo

Kerimäen pitäjän vanha keskus on alkanut kiinnostaa menneisyyden tutkijoita viime kuukausina paleoekologisten tutkimustulosten ansiosta.  Tässä yritän valaista sen asutuksen kehittymistä vuosien 1620  ja  1704 välisenä aikana asiakirjalähteiden perusteella.

Suur-Säämingistähän on käytettävissä poikkeuksellisen antoisa lähde,  1640-luvulla laadittu kyläkarttasarja,  jota Maanmittaushallitus säilyttää kenties arvokkaimpana aarteenaan.  Sen laati maanmittari Lorentz Röös,  joka sittemmin toimi myös lainlukijana ja asui Säämingin Pihlajaniemen Nerolassa.

Karttoihin on kuvattu varsin tarkoin kunkin talon pellot ja niityt.  Sen sijaan metsiin ei kiinnitetty huomiota,  ja samalle arkille piirretyt kuviotkaan eivät etäisyyksiltään vastaa todellista.  Kun lisäksi kuvatut maastokohdat sijaitsivat kaukana pysyvistä maanmerkeistä rannoista,  niin Röösin karttojen suhteuttaminen nykyisiin karttoihin on hieman vaikeata.

Toinen päälähde on vuonna 1664 laadittu maantarkastuskirja,  jossa kunkin jakokunnan tilukset luetteloidaan ja jyvitetään.  Siinä kiinnostaa myös runsas paikannimistö,  joilla tilukset määritetään.  Muu aineisto kertyy voudin-  ja läänintileihin sisältyvistä luetteloista:  maakirjoista,  kymmenysluetteloista,  karja-  ja kylvöluetteloista sekä henkikirjoista.  Kehityksen seuranta Röösin kartoista taaksepäin kohtaa vaikeuksia sikäli,  että tuo lähde on ensimmäinen kylännimiä sisältävä,  ja sitä ennen talot on ryhmitetty kymmenkunnittain.  Niidenkin kokoonpano vaihteli jonkin verran.

Tarkasteltava alue kuului Säämingin suurpitäjän Varparannan neljänneskunnan Kerimäen kymmenkuntaan.  Tämä käsitti aluksi laajankin alueen mukaanluettuna Yläkuonan,  mutta 1630-luvulla alue kapeni.  Pohjoisrajana on Kuttilanjoki,  etelässä Mutajärvet ja itäsimpänä jäsenenä Luostarila Anttolan ja Toroppalan välillä.  Tästä käsittelystä se on kuitenkin jätetty pois.


Keskeisenä kehitysongelmana tarkastelen asutuksen pysyvyyttä Ruotsin suurvalta-ajan paineissa.   Verot ja sotaväenotot imimvät voimaa tämän tästä,  joskus pitkällisestikin,  ja tavallisesti sotavuosina sattui myös kato.  Sotaväessä lisääntyi ratsuväen tarve synnyttäen lisää ratsutiloja:  talonpojat ottivat varustaakseen ratsumiehen ja saivat sitä vastaan verovapauden.  Tämäkin voi koitua raskaaksi: kolmenkin ratsumiehen varustaminen vuosikymmenen kuluessa köyhdytti vauraankin talon.  1680-luvulla voimaansaatettu ruotujakolaitos tarvitsi osan talonpoikaistaloja upseerien virkataloiksi ja muutti siten maalaisyhteisön rakennetta.

Röösin piirtäessä karttojaan oli Kerimäen kylä juuri päässyt kirkonkylän arvoon.  Hän merkitsi siihen kaksi tilaa,  joista toinen oli kirkkoherran pappila,  toinen Heikki Mastarin talo.

Ensimainittu oli tavan mukaan koottu useammasta talonpoikaistalosta.  Jos poimimme vuoden 1635 henkikirjasta myöhemmin tunnetut talot,  niin Kerimäen kymmenkuntaan jää Heikki Antinpoika Mastarin ja Kaksolan Lassi Paavonpoika Kaksosen väliin viisi perhettä tai taloa:  Heikki Paavonpoika Silvennoinen,  Matti Heikinpoika Kauto(nen),  Heikki Simonpoika  sekä Pekka ja Heikki Toivanen.
Röösin kartassa on jokseenkin yhtä monta tyhjää tonttia pappilan mailla,  joten mainitut talolliset lienevät asuneet juuri siellä ja poistuneet joko ennen papilan perustamista tai sen yhteydessä.



Maantarkastuskirjassa sanotaan kahden talon joutuneen pappilan maiksi,  mutta se näyttää liian vähältä.  Mastareita asui Tyrisiänmäellä -  niinkuin paikkaa nimitettiin vuonna 1664  -  kaksi polvea,  kunnes Pertti Matinpoika Mastari karkasi Käkisalmen lääniin ja tilalle tuli Heikki Niilonpoika Silvennoinen.  Tämän suku pysyi talossa 1600-luvun loppuun asti.

Kaksolassa oli samaan aikaan kaksi taloa,  vuonna 1635 Lassi Paavonpojalla ja Paavo Antinpojalla.  Röösin aikana jälkimmäisen sijassa oli samanniminen poika ja toisen poika Heikki.  Tämä sai surmansa vuonna 1657 ruptuurisodassa vihollisen kädestä,  jolloin myös kylä poltettiin.  Paavon poika Tuomas taas karkasi,  ja niinpä kylästä muodostettiin kappalaisen virkatalo.  Paikannimi oli vuonna 1601 Pyyaho.

Naukkarilasta eli Mäntyselästä löydämme vuonna 1635 samoin kaksi taloa isäntänään Pekka Naukkarinen ja Tuomas Kettunen.  Talot olivat likekkäin mäellään.

Naukkarinen otti tehdäkseen ratsupalvelusta 1640-luvulla,  ja tämä tehtävä säilyi 1670-luvulle asti.  Talo jakautui kahtia 1680-luvulla serkusten Pekka Tahvonpojan ja Niilo Pekanpojan kesken,  Tuomas Kettusta seurasi isäntänä 1660-luvulla samanniminen veljenpoika,  mutta vuonna 1703 oli isäntänä vieras mies Olli Vesterinen.

Tynkkylän taloiksi Kuttilanmäellä on tunnistettavissa vuonna 1635 kolme varmaa ja yksi epävarma tapaus.  Yksi näistä oli Antti Hakkarainen.  Röösin kartassa on kolme asuttua ja yksi autio,  Kyllölän alainen paikka.  Tynkkyläkin poltettiin ruptuurisodassa ja jäljelle jäi vain yksi asuttu paikka,  mutta 1680-luvulla se jakautui taas serkusten kesken kahdeksi taloksi.  Tynkkysiä asui vuonna 1635 Kyllölässäkin Karinmäellä,  ainakin Manni Pekanpoika.  Tämän pojanpojat Pekka ja Risto jakoivat paikan kahdeksi 1650-luvulla.  Vuosisadan lopulla kylässä oli taas kolme taloa,  joista yksi Tynkkysillä,  toinen Kettusilla ja kolmas Turtiaisilla.


Kymmenkunnan eteläpäässä Simpalassa asuttiin vuonna 1635 viidessä talossa.  Pertteli Muurimestari oli hankkinut Pykälämäkeen yhtiömiehekseen eli syytinkipojakseen Matti Pekanpoika Muukkosen,  joka sitten peri talonkin.  Naapuri Pekka Pekanpoika Sopanen tai Seppänen livahti "Venäjälle" eli Käkisalmen lääniin 1640-luvun alussa samoin Hannes Mannikainen.  Viimeinen Simpanen,  Matti Heikinpoika katosi samaan aikaan Pykälänmäestä ja sai sijalleen Martti Valentininpojan,  sotilassukua.  Pekka Bryggaren jälkeen peri Nikonahon talon poika Heikki,  joka kuoli ruptuuriaikana 1657.

Kylässä asui myös Taavi Manninpoika Tynkkynen Varpamäessä vuoteen 1641.  Hänen autionsa otti asuakseen Manni Pulkkinen vuonna 1646,  mutta vanhana ei jaksanut viljellä sitä,  vaan talo jäi uudelleen autioksi vuonna 1657.

Uuteen vuosisataan jaksoi kylässä neljä taloa,  mutta kahdessa vaihtui isäntäsuku,  kun taas Bryggaret ja Muukkoset jatkoivat.  Likinaapuri Kaasilanmäki eli Paimenlamminaho oli näköjään vaikea asua ja viljellä,  sillä sen kaksi taloa olivat yhtenään autioina.  Vuonna 1635 emme voi osoittaa henkikirjasta ketään sen kylän asukasta  -  paria vain epäillä.

Vuosina 1652-54 siellä asui Lemetti Mikonpoika Kyllönen ja Antti Redsven.  Jälkimmäisen paikalle ilmestyi Ruptuurisodan jälkeen Pekka Pekanpoika Kaksonen ja sai Kyllösen auiton lisämaakseen.  Kaksosesta ei näytä kuitenkaan olleen isännäksi,  sillä talo puuttuu kokonaan myöhemmin henkikirjoista.

Jos vuodesta 1635 harpataan 15 vuotta taaksepäin,  niin useimmat talot löytyvät vuonna 1620 laaditusta kylvö- ja karjaluettelosta.  Kerimäen kymmenkuntaan luettiin silloin edellä mainittujen kylien lisäksi Luostarila ja Yläkuona  -  Luostarila oli mukana vielä 1635.

Kaksolan ja Naukkarilan talot erottuvat selvästi:  Paavo ja Pekka Kaksonen edellisessä,  Pekka Naukkarinen ja Tuomas Kettunen jälkimmäisessä.  Tynkkylän ja Kyllölän taloja ei voi erottaa,  mutta kaikkiaan niitä on ainakin kuusi.  Simpalassa oli viisi tai kuusi taloa.  Pertteli Muurimestarin edeltäjä lienee ollut Sihvo Mikkonen tai kenties Muukkonen.

Tulevan kirkonkylän talosumaa on vaikeampi selvittää.  Kymmenkunnan luettelon alussa on peräti kahdeksan Silvennoista,  Antti Matari ja neljä Toivasta. Silvennoisia saattoi tietysti asua muuallakin sellaisessa kylässä,  jota tähän ei ole saatu,  sillä luettelossa heitä erottaa varmoista kerimäkeläisistä Kaksolan talopari.  Mainituista talollisista vahvin oli Antti Seppänen.  Hän omisti hevosen,  tamman ja varsan sekä viisi lehmää ja yhdeksän lammasta.  Hän kylvi toukoja yhdeksän tynnyriä ohria ja puolitoista kappaa papuja.  Toiseksi vaurain Antti Silvennoinen omisti kaksi tammaa,  neljä lehmää ja neljä lammasta ja teki kuuden tynnyrin ohratouot.  Saman verran kylvi Naukkarilan Tuomas Kettunen,  mutta karjaa hänellä oli vain kaksi lehmää ja tamma.  Naapuri Naukkarinen meni tässä ohi kolmella lehmällään ja kahdella hevosellaan ja varsallaan.  Tynkkyselläkin oli neljä lehmää ja kaksi tammaa,  mutta kylvöissä hän jäi edellisistä jälkeen kaksine ohratyynyreineen.



Kehitystä tarkasteltaessa näkyy selvästi,  miten talot joutuivat koville 1620-luvulta alkaen.  Autioituminen jatkui 1640-luvulle asti kuvastaen 30-vuotisen sodan aiheuttamia rasituksia.  Sitten seurasi helpompi aika,  kunnes ruptuurisota 1856-58 iski kouraantuntuvasti:  vihollinen hävitti kyliä ja surmasi asukkaita.

Juuri tämä heikkoudentila aiheutti vuonna 1663-64 toteutetun maantarkastuksen.  Verolukuja - manttaalia vastasi Savossa tuolloin veromarkka - alennettiin tuntuvasti,  ja rauhan vallitessa kehitys kääntyi nousuun katovuosista huolimatta.  1670-luvulla taas koettiin  raskas vaihe Preussin ja Tanskan sotien vuoksi,  mutta taas olot kohenivat luonnon voimin.  "Pirttiviljelys" täytti tuvat ja aikanaan levitti asutusta autioihinkin.

Katsauksesta puuttuu Suuren Pohjolan sodan ja isovihan aika.  Se kolhi Kerimäkeäkin muiden alueiden myötä,  mutta sen tarkastelu jääköön tästä.
 
Powered by Smart Kotisivutyökalu