KARJATALOUDEN KEHITYS

Anttola - Kerimäki - Simpala -kyläkirjasta (1988),  osion kirjoittanut Esko Mielonen

Alkulause

Tämä kirjoitus pyrkii valaisemaan karjatalouden kehitystä aina 1600-luvulta lähtien.  Mukaan on otettu joitakin luetteloita,  jotka antavat kuvan menneiden vuosisatojen tilanteesta.

Käsitykset karjanhoidosta ovat kovasti muuttuneet niistä ajoista,  jolloin puuttuva tieto korvattiin uskomuksilla.

Yksityiskohtaisempaa tietoa karjanhoidosta Anttolan,  Kerimäen ja Simpalan kylien alueella on saatavana vasta 1900-luvun toiselta vuosikymmeneltä lähtien.

Karjataloutta vuosisatoja taaksepäin

Kyliemme alueella on harjoitettu karjanhoitoa hyvin kauan.  Kirjoitettu tieto alkaa 1500-luvulta.  Vuosien 1981-83 siitepölytutkimukset Suurjärvellä osoittavat myös laajemman kaskiviljelyksen alueella alkaneen 1500-luvulla.  Tämä loi karjataloudelle paremmat edellytykset,  sillä niittyala kasvoi samalla.  Niityiltähän korjattiin karjan talvirehu. 

 
Karjanomistajien
yhteiskunnallinen ryhmitys                 
Ratsu-
talollisia
Vero-
talonpoikia
Itsellisiä Yhteensä
verotettuja
       4      37     11       52
Eläimiä        
- oriita ja ruunia      4      12       -      16
- tammoja      5      34       4      43
- varsoja      5      18       1      24
- härkiä       -        -        -       -
- lehmiä    16      77     12    105
- mulleja      1        3       -         4
- hiehoja      6      23       3       32
- pukkeja ja vuohia      -         1       -         1
- kilejä eli vohlia      1         1       -         2
- 1-v. pukkeja       1         3       -         4
- lampaita     14       64       6       84
- vuonia       9       41       1       51
- sikoja        9          7       -       16
- porsaita       8        11       -       19

Ylläolevaan taulukkoon on koottu Kerimäen kymmenyskunnan karjat vuodelta 1635.  (Kerimäen kymmenyskunta sijaitsi Haapalan ja Kulennoisten kymmenyskuntien välissä.)  Keskimäärin karjaan kuului pari lehmää.  Juho Paavonpoika Silvennoisen karja Kerimäen kymmenyskunnan alueelta lukeutui aikanaan näillä kulmilla "suurkarjoihin".  Hänen karjansa käsitti seuraavat elikot:  oriita ja ruunia1,  tammoja 2,  lehmiä 4,  hiehoja 1,  mullikoita 1,  kilejä 1,  1-vuotiaita pukkeja 1,  lampaita 5,  karitsoita 3,  sikoja 2  ja porsaita 2.

Karjan "hoidosta" nykyaikaisessa mielessä ei voida juuri puhua.  Eräät tutkijat ovat sitä mieltä,  että karjan talviruokinta "olikin ylipäänsä oikeastaan eläinrääkkäystä".  Ei pystytty arvioimaan korsirehun määrää eikä etenkään talveksi jätettävien elikoiden määrää suhteessa talvirehuun.  1800-luvun alkupuolella saavutettiin karjataloudessa keskimäärin se ruokintataso,  joka oli ollut kruunun latokartanoissa tavallinen - Kustaa Vaasan aikana.

Karjataikoja

Taikausko kuului menneiden vuosisatojen elämään.  Pahat voimat pyrkivät sotkeutumaan mukaan,  oli sitten kyse kirkon rakentamisesta tai arkisemmisesta asioista,  kuten karjanhoidosta.  Jos oli pahoilla hengillä paljon nimiä,  eivät hyvät haltijat jääneet niistä jälkeen.  Hyviä haltioita olivat mm. Aitanhaltija,  Kekritär ja Mikotar.  Erikseen oli vielä karjan suojelushenki Kiira.  Näille hyville haltijoille toimitettiin uhreja uhrikiville ja uhripuiden juurelle.

Karjataikoja tehtiin vielä 1800-luvulla,  vähäisessä määrin vielä tämän vuosisadan alussa.  Oli kaksi sesonkia vuodessa:  kiirastorstai,  jolloin karjansuojelushenki Kiira ajettiin metsään ja mikkelinpäivänaatto,  kun lehmät kytkettiin navettaan.

Keväällä varauduttiin mitä moninaisimpia temppuja tehden siihen,  ettei Maanpitävä,  Metsänpitävä tai Metsänkätkijä tekisi karjalle vahinkoa.  Jos vahinko kaikista varotoimenpiteistä huolimatta pääsi tapahtumaan,  mentiin karjan syömäpaikoille ja lausuttii:
Hiien akka,hiien ämmä
Hiien hilpeä emäntä,
Avaa aittasi minulle
Puotisi pamauta
Päästä pannasta pahasta
sitehestä SILMUTTAREN
Tämän jälkeen hampailla nyhdettiin kolme lepänvesaa maasta ja sidotiin ne punaisella langalla lähellä olevaan emäleppään kiinni.  Täten oli metsä pantu kytkyeen ja se antoi takaisin,  mitä oli ottanut.

Mikkelinpäivänaattona,  jolloin lehmät kytkettiin,  annettiin niille olkia,  joita oli hiili- ja haahlakoukuilla hämmennetty.  Tämän piti vaikuttaa siten,  että lehmät talven kuluessa söisivät ruokansa suuteita jättämättä,  niinkuin hiili- ja haahlakoukkukin sen tekivät.  Keyrinä oletettiin Kiiran palanneen metsästä kotiin.  Silloin pantiin olkikupo navetan oven yläpuolelle ja lausuttiin:
Syö ruista,  ruumenta
Pehkua pellon olkea,
Elä juokse kylään.

Torpparinvaimo Leena Sofia Kettunen (s.1854) eleli Voutinmäen tienoilla Lötjölän kylässä tämän vuosisadan alkukymmenillä.  Hänellä oli tapana keväällä karjan metsään laskemispäivänä kiertää lehmänsä kanssa tarkoin harkittu kierros metsässä.  Se oli näkymättömänä aitana hänen lehmälleen,  jota se ei sitten ylittänyt koko kesänä.  Liittyikö tähän vielä muitakin temppuja tai loitsuja,  ei enää muisteta.  Se vain,  että edellämainittu kierros piti ehtiä tekemään ennen muita.

Viitamäen Ulpon tilalla oli lammas hävinnyt (1890-luvulla).  Sitä etsittiin tuloksetta,  ääni kyllä kuultiin.  Silloin isäntä teki ristin lehtipuusta,  jonka jälkeen lammas löytyikin äänen suunnasta.  Se oli toisesta kyljestään halvaantunut ja oli syönyt ruohon,  minkä oli ulottanut.  Lammas kannettiin kotiin ja se parani,  vaikka olikin osittain mädäntynyt.

Loitsimisen aiheuttamasta sairaudesta kerrotaan eläin vapautetun siten,  että sairaan eläimen juuottoastian korvan läpi pujotettiin jauhoja.

Kehityksen pyörä nytkähti liikkeelle

Karjatalouden kehitys sai vauhtia kaskiviljelyn taantumisesta.  Väestön voimakkaan lisääntymisen takia jouduttiin Itä-Suomen metsiä kaskeamaan liian usein.  Se johti ryöstöviljelyyn ja 1830-luvun katovuosista alkaen satotaso rupesi selvästi alenemaan.  Viljantuotannon väheneminen oli yritettävä korvata jotenkin.  Raivausmahdollisuuksia ei ollut enää niin paljon,  että näin olisi kyetty peittämään viljantuotannon vajausta.

Oli etsittävä keinoja viljan ostamiseksi.  Pelastus löytyi metsästä ja voikaupasta.  Juuri niihin aikoihin alkoi sahapuulla olla kysyntää ja myöhemmin myös haloilla.  Etenkin voikauppa Pietariin oli tärkeä.  Se alkoi 1820-luvulla ja 1840-luvulla pystyttiin voita myymällä hankkimaan riittävästi viljaa.

Jakov Grot kirjoitti matkakirjaansa 1846 Savonlinnan seudun olevan erikoisesti voinviennin pääpaikka.  Grot mainitsi Anttolan kestikievarin lisäksi lähellä sijaitsevan pappilan (Kerimäenkylä).  Saimaan kanavan kaivaminen oli jo aloitettu,  ja Grot ennusti sen valmistuttuaan edistävän kaupankäyntiä.

Maidon ja voin tuotanto keskittyi kesäaikaan.  Kaskiahot tarjosivat ruohoisia laidunmaita lisääntyville karjoille.  Talviruokinta oli edelleen niittyjen varassa,  ne riittivät juuri ja juuri viemään lehmät talven yli.

Karjanjalostus ja -hoito 1900-luvulla

Uuden ja tehokkaan sysäyksen karjojen kehittämiselle antoivat karjantarkkailuyhdistykset.  Toiminta käynnistyi v. 1911 Säämingin Opas ja Kerimäen Apu -nimisinä.  Koko maan ensimmäinen karjantarkkailuyhdistys syntyi toistakymmentä vuotta aikaisemmin Urjalaan.

Kalle Kosonen (1870-1932) oli Säämingin Oppaan ensimmäinen esimies (puheenjohtaja).  1910-luvulla eteläisen Kerimäen alueelta olivat mukana karjantarkkailussa seuraavat tilat:  Kosonen Niilo, Sormula;  Kosonen Kalle, Herttuala;  Pettersson Johan, Kalliola;  Pärnänen Antti, Harju.  Yksi alkuaikojen tärkeimmistä saavutuksista oli toimintakertomuksen mukaan sekarotuisuuden hävittäminen.  Tavoitteena oli puhdas itäsuomalainen maatiastyyppi.

Neuvontatyöhön kiinnitettiin suurta huomiota.  Lypsytaitoa kehitettiin esim. kilpailujen avulla.  Huomattavana neuvontatapahtumana mainitaan 10-päiväiset karjanhoitokurssit Niinimäen Harjulla helmikuussa 1926.  Kurssilla oli runsaasti osanottajia.  Käytännön töitä ohjasivat tarkkailukarjakot ja tietopuolista opastusta antoi karjatalouskonsulentti.

1930-luvulla alueelta kuului tarkkailuun 10 tilaa.  Aiemmin mainittujen lisäksi mukaan liittyivät Putkonen Otto, Kettula;  Laamanen Abel, Juhola;  Kosonen Juho, Perrii;  Turunen Pekka, Kähkölä (Tihvii);  Mielonen Paavo, Lautamäki  ja Hukkanen Antti, Karkii.

Laajimmillaan alueen karjantarkkailu oli 50- ja 60-luvulla.  Silloin tuli Simpalan kylästäkin useita karjoja mukaan.

Sotien jälkeen 1950-luvulla karjanjalostusta ryhdyttiin viemään eteenpäin.  Sotavuosinahan karjantarkkailuyhdistysten toiminnassa oli taukoja.  Suomenkarjan rinnalle ilmaantui Ayshire-rotu,  joka 60-luvulla kokonaan syrjäytti maatiaisen.  1950-60 -luvuille ajoittuu myös sonniosuuskunnan toiminta,  sen perustivat pienempien karjojen omistajat.  Vain kaksi sonnia ehti palvella tehtävässään osuuskunnan toiminta-aikana Koivulan navetassa.

Varovasti lähti liikkeelle keinosiemennysyhdistyksen toiminta 1950-luvun alussa.  Keinosiementäjät liikkuivat lija-autoilla,  moottoripyörillä ja kuka mitenkin.  Alueen ensimmäiset "koeputkivasikat" näkivät päivänvalon Ala-Heikkilän Paavo Pulkkisen ja Pitkämäen Otto Mielosen navetoissa loppuvuodesta 1952.

Seuraavassa joitakin numerotietoja karjantarkkailuyhdistyksen alueelta:

Tarkkailuvuosi Vuosituotos Rasvatuotos Rasva-% Rehuyksiköitä
lehmää kohden
Elopaino
1911-12 1836  75 4,1 2559  
1922-23 1681  68 4,0 1492  
1932-33 2085  89 4,2 1838  
1952-53 2788 119 4,3 2328 362
1962-63 3974 180 4,5 2928 396
1972-73 4591 200 4,4 3706 477
1982 5719 246 4,3 4041 479

Tietoja karjanruokinnasta vuosisadan alkupuolelta lähtien.

Lehmät olivat kokonaan metsälaitumien varassa vielä 1910-20 -luvuilla.  Jonkin verran tilanne parani 1930-luvulla,  sillä lehmien laitumelta keräämä rehuyksikkömäärä oli noussut alkuvuosien 400:sta  600 rehuyksikköön.  Tämä näkyi myös lehmien tuotoksissa.  Talviruokinnan runkona oli kuiva heinä,  korsirehu.  Ensimmäisenä viljeli apilaa näillä kylillä Johan Andersson (1844-1920).  Asuinrakennuksen yläpuolisessa riihipellossa kasvanutta apilikkoa kävi lähikylien väki ihmettelemässä.  Kylvöheinä yleistyi nopeasti vuosisadan alussa ja sitä mukaa myös hevosniittokoneet.

Väkeviä tuorerehuja eli juureksia viljeltiin jokaisella tilalla.  Viljelykokemus lienee peruja kaskiajoilta.  Nauris sai väistyä satoisamman turnipsin tieltä ja turnipsi sai kilpailijan rehujuurikkaasta,  lantusta ja myöhemmin rehusokerijuurikkaasta.  Vuoisadan alussa viljeltiin lehmää kohti noin 2-3 aaria juureksia,  eikä määrä siitä noussut juuri myöhemminkään,  pikemminkin päinvastoin.

AIV-rehun valmistus on alueella yritetty tosissaan saada yleistymään jo 1930-luvulla.  Alkuinnostuksen jälkeen ajatus ei oikein vielä ottanut levitäkseen,  eikä siinä ole ihmettelemistäkään,  sillä "virtasen" teko oli hyvin työlästä silloisilla menetelmillä.

Koneiden aikakausi

Viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana on karjatalous muuttunut melkoisesti.  Suurin osa navetoista on nyt tyhjillään tuotannonsuunnan muutoksen ja viljelystä luopumisen takia.  Maatalouden koneistuminen on muuttanut karjanruokinnan tuorerehuvoittoiseksi,  mikä on ollut omiaan kohottamaan maitotuotoksia.  Vuonna 1957 ei vielä ollut koneellista maidonjäähdyttäjää kenelläkään,  lypsykoneitakin vain muutamalla tilalla.  Tällä hetkellä (1987) lähes kaikilla alueen maidontuottajilla on meijerin vuokraama tilatankki.  Putkilypsyjärjestelmä on myös yleistymässä.

Sairaan eläimen hoito kotikonstein

Eläinlääkärin apuun turvauduttiin harvoin tämän vuosisadan alkupuoliskolla.  Apu saatiin usein nopeammin omalta kylältä.  Useimmat näistä auttajista olivat käyneet ainakin karjakkokoulun.  Ida Mielonen o.s. Pärnänen (1896-1985) muistetaan erittäin taitavana sairaiden elänten hoitajana.  Hän hoiti vaikeatkin poi´ittamiset ja selvitti neuvokkaasti jopa kohdun esiinluiskahtamisen.

Poikimahalvauksen hoidossa käytettiin yleisesti vielä 1950-luvulla ilman pumppaamista utareneljänneksiin.  Oli erikoinen maitopumppu tätä tarkoitusta varten,  ainakin suuremmilla tiloilla.

Kirjoittajalla on omakohtaisia kokemuksia tästä hoitomuodosta.  Seurasin tarkoin,  kun naapurin emäntä,  entinen tarkkailukarjakko Sylvi Mielonen hoiti em. tautiin sairastunutta lehmää.  Myöhemmin jouduin suoriutumaan tehtävästä omin neuvoin.  Nykyisin luotetaan yksinomaan eläinlääkärin antamaan pistohoitoon.

Utaretulehduksen iskettyä lehmään haettiin pitkää,  vaaleaa sammalta suolta.  Sammal kostutettiin kuumalla vedellä ja nostettiin vanhan peitehuovan päälle.  Peitehuopa asetettiin utareiden alle ja sidottiin nurkistaan naruilla lehmän selän yli.  Sammalhaude uusittiin kahden tunnin välein,  samoin lypsy sairaasta neljänneksestä.  Suun kautta annettiin vielä eläinlääkärin määräämät lääkkeet.

Satakerran vaivat olivat ennen yleisiä,  ainakin lehmän oletettiin sairastavan sitä.  Joka talossa oli pullolääkkeet siltä varalta.  Nyt ei enää kannata pyytää eläinlääkäriltä satakertalääkkeen reseptiä.  Ja miten suhtautuivatkaan lääkärit toiseen vanhan kansan omaan resptiin:  "Pakotetaan lehmä nielemään elävä sammakko".  Olipa punatautiinkiin lääke:  "Sekoitetaan maitoheraan vähän suolahappoa (älyn perästä),  hivaa sekä naisten paidanhelmojen pesuvettä."  Hevosen pääntautia parannettiin seuraavasti:  "Hevosen omaan juottoämpäriin silputaan katajanoksia,  joissa on kypsät (mustat) marjat,  lisäksi tarvitaan tärpättiä, kauroja.  Lopuksi kiehuva vesi kaadetaan päälle.  Juoma tarjotaan hevoselle haaleana torppapussista.  Lisäksi annetaan lämpimällä vedellä tehtyä apetta.  Hevonen peitetään loimella.  Ulos sitä ei viedä,  ennenkuin se pärskii kuin terve hevonen."

Maitomiesten matkassa

Tilameijerit

Edellä kolmannessa luvussa on kerrottu voikaupan alkamisesta Pietariin.  Saimaan kanavan valmistuttua 1856 avautui myös voinviennille entistä nopeampi ja helpompi tie.  1800-luvun loppupuolella alettiin kiinnittää enemmän huomiota maidonkäsittelyyn.  Suuremmilla tiloilla olikin omat kartanomeijerinsä.  Kerimäen maatalousnäyttelyssa Tuunaansaaressa v. 1887 esiteltiin pieni ajanmukainen meijeri,  jossa lääninmeijerska työskenteli.  Kerimäen kylästä kotoisin olleet maanviljelijät Johan Andersson ja Johan Pettersson olivat arvostelutuomareina kyseisessä näyttelyssä.  Pitkälän hovin emäntä Olsoni arvosteli karjantuotteita.  Hovissa oli oma meijeri,  jossa voita valmistettiin hevoskiertoisella kirnulla.  Voi pakattiin puisiin astiioihin, dritteleihin.

Herttualan tilalla Anttolassa oli myös meijeri.  Tilan omisti silloin Asikaisen suku.  Aino Alina Andersson (s. 1876) on työskennellyt siellä meijerskana eli meijeristinä.  Hän oli käynyt Kuopion meijerikoulun.  Meijerin koneet olivat vielä 1930-luvulla meijerihuoneessa,  tosin käytöstä pois jääneinä.  Rakennus seisoo vieläkin pystyssä.  Kerrotaan meijerin jalostaneen kylän maitoja.

Meijerihuone on ollut myös Sormulan (Pekkolan) tilalla Niinimäessä asuinrakennuksen yhteydessä.  Käytössä se lienee ollut Adam Sormusen isäntäkaudella tai jo aikaisemmin Hannikaisen suvun omistaessa tilan.  Huone oli tohtori Niilo Kososen muistin mukaan ikkunaton.  V. 1927 tehdyssä remontissa siitä tehtiin makuuhuone.

Pietarin maitokauppa

Savonlinnan - Elisenvaaran radan valmistuttua v.1908 huomattiin sen mahdollisuudet myös maidonkuljetuksessa.  11. maaliskuuta 1909 sanomalehti Savolaisessa oli seuraavansisältöinen ilmoitus: "Ne Savonlinnan - Elisenvaaran radan varressa asuvat karjanomistajat,  jotka ovat merkinneet tai aikovat vastaisuudessa merkitä osakkeita Suomen maitoliike osakeyhtiöön,  saapukoot lauantaina tk. 13. p. 6 ip Savonlinnan Matkailijahotelliin tekemään osakeyhtiön johtokunnalle huomautusta maitovaunun järjestämiseksi Savonliinan - Elisenvaaran radalle.  Samassa tilaisuudessa voi myöskin merkitä uusia osakkeita".  "Huomautukset" johtivat tulokseen,  maitovaunu saatiin liikenteeseen.  Osakkeenomistajat hankkivat maitopystöt ja niihin asianmukaiset lähettäjätiedot sekä määräosoitteeksi venäjänkielisin kirjaimian:  Oy Suomen Maitokauppa, Pietari.

Lämpimänä vuodenaikana täytyi pönttöihin pudottaa jäämurikoita.  Monet paikkakunnan vanhimmista ihmisistä muistavat lapsena nähneensä Pietariin lähteviä maitotonkkia.  Taloustirehtööri Niilo Kosonen (1882-1966)  oli edellämainitun osakeyhtiön hallituksen jäsen.  Lääketieteen lisensiaatti Niilo Kosonen muistaa isänsä käyneen Pietarissa ja tuomisiksi ostaneen sieltä tahkojuustoa,  joka erikoisesti on jäänyt mieleen.  Maitorahtia Pietariin kesti n. 8 vuotta,  kunnes v. 1917 raja sulkeutui lokakuun vallankumouksen pyörteissä.

Osuusmeijerit

Maitovaunut eivät jääneet käyttöä vaille,  sillä nyt lähetettiin kermaa Valion meijeriin Viipuriin.  Myös Savonlinnaan lähetettiin maitoa.  Siellä toimi maitokauppa vanhan tyttökoulun pohjakerroksessa vuodesta 1916 aina 1940-luvulle asti.  Tiettävästi samassa yhteydessä oli pieni meijeri ennen OL Tuotteen meijerin perustamista (1926).  Maitokaupan myyjänä on aikoinaan toiminut Hilja Pienoja Tynkkylänmäeltä (1887-1968).  Tuotteen meijeriin toimitettiin paikkakunnan maidot junakuljetuksena 1950-60 -lukujen vaihteeseen saakka.

Hevoskuljetukset

Tässä yhteydessä on mainittava myös hevoskuljetuksista.  Yhteiskuljetuksena hoidettiin Simpalan itäinen ja läntinen reitti asemalle,  samoin Tynkkälänmäen suunta.  Autokuljetuksen alettuakin riitti hevosmiehille töitä,  sillä maidot kuljetettiin hevosella itäisestä Simpalasta Silvolan Keski-Saimaan viereiselle maitolavalle ja läntisen Simpalan ja Tynkkylänmäen maidot Silvolan koulun läheisyyteen rakennetulle suurelle maitolaiturille.  Vasta Simpalan ja Tynkkylänmäen nykyisten teiden valmistuttua alkoivat maitoautotkin liikennöidä.  1970-luvulla meijeri vuokrasi maidontuottajille tilatankit ja niin maitolavat lakkasivat toimimasta joka-aamuisena kohtauspaikkana.




Pitkäaikaisista hevosmiehistä mainittakoon Pekka Laamanen (s.1909).  Hän kuljetti 25 vuotta itäisen Simpalan maitoja.  Läntisen Simpalan reittiä ajoi pisimpään Kaarlo Silvast ja Tynkkylänmäen maitoja Antti Leminen ja Erkki Putkonen.

Monet karjanomistajat kuljettivat ja markkinoivat itse karjantuotteensa Savonlinnaan.  Esimerkkinä mainittakoon Hiisjärven Kerimäen puoleisella rannalla olevat tilat,  joiden isännät vuoropäivinä veivät hevosella maidot A. Hämäläisen Tuokkolanlahden rannalla sijaitsevaan kauppaan.  Emäntä Emma Malkki (1884-1944) Niinimäestä vei tinkimaitoja Lypsyniemen konepajan henkilökunnalle vuosikymmenien ajan.

Luontaistaloudesta erikoistuneeseen karjatalouteen

Kautta aikojen on tavoiteltu kaikkien karjantuotteiden omvavaraisuutta.  Tämä oli pakon sanelemaa tarvetta turvata pöytään särvintä,  ja tästä perinteestä pidettiin kiinni vielä 1960-luvulle saakka.

Tuolla vuosikymmenellä alettiin pohtia,  onko järkevää kasvattaa jokaisella tilalla joka lajia kotieläimiä.  Jotkut lopettivatkin karjanhoidon kokonaan ja siirtyivät pelkkään kasvinviljelyyn.  Heidän menestymistään seurattiin herpaantumattomalla mielenkiinnolla,  eikä epäilijöistä ollut puutetta.  Kysyttiin,  miten on mahdollista tulla toimeen ilman karjanlantaa.

Osa tiloista erikoistui sikatalouteen.  Anttolassa tämä tuotantosuunta vei voiton perinteisestä lypsykarjasta jopa niin,  että nykyään saa hakemalla hakea kylästä lehmiä.  Toki niitä löytyy vielä Niinimäestä parilta tilalta.  Myös lihanautojen kasvatus yleistyi maidontuotannon ohella.  1970-luvulla ilmaantui muutamalle tilalle puhdasta Aberbeen Angus -pihvikarjaa.  Siitä tosin ollaan nyt 1980-luvulla luopumassa.

Ne viljelijät,  jotka jatkoivat lypsykarjanhoitoa,  ovat lisänneet karjaansa.  Vuoden 1984 lopussa tuli voimaan maidontuotannon rajoituslaki,  joka pani sulun tämän kehityksen jatkumiselle.





 
Powered by Smart Kotisivutyökalu