AIKA ENNEN PUIMUREITA JA PAALAIMIA

Anttola - Simpala - Kerimäki -kyläkirjasta (1988),  osion kirjoittanut Eino Laamanen

Kaskisauhuista se alkoi

Kaskenkaato aloitettiin heinäkuussa,  kun lehtipuut olivat täydessä lehdessä.  Puut kaadettiin samansuuntaisesti vieri viereen ja jätettiin oksineen kuivumaan.  Liian suuret viertämiseen sopimattomat puut ainoastaan karsittiin ja vietiin pois.  Muutaman viikon kuluttua,  kun saatiin sopiva ilma ja tuulensuunta,  aloitettiin kaskenpoltto.

Tuli sytytettiin tuulen alapuolelta yhtenäisenä rintamana.  Sitten alettiin viertää kaskea eli siirrettiin palavia puita eteenpäin sitä mukaan kun tuli poltti hienommat osat,  risut ja ruohon.  Työvälineinä käytettiin 3-4 metrin pitkiä seipäitä,  joilla siirrettiin palavia puita eteenpäin palamattomien päälle.  Tärkeää oli,  että maanpinta saatiin joka paikasta tasaisesti poltettua,  ettei siihen jäänyt palamattomia risuja ja ruohomättäitä.  Kaikki runkopuut eivät tietysti palaneet ja nämä korjattiin pois joko polttopuiksi tai osasta tehtiin aita palohalmeen ympärille.  Lehmiä nimittäin yleensä laidunnettiin aitaamattomilla mesämailla,  joten pellot piti olla aidattuja.

Kaskenvierto oli kuumaa hommaa,  joten vaatetuksen piti olla kevyt:  paitana valkoinen rohdinpaita ja samanlaisesta kankaasta housut tai nasilla hame.  Nämä olivat jäykkää ja ilmavaa kangasta,  joten ne eivät hikisenäkään tarttuneet ihoon kiinni.  Jalkineina taas olivat tuohivirsut.

Kun halme näin oli saatu poltettua ja raivattua,  päästiin maanpinnan muokkaamiseen,  joka ei ollutkaan niitä helpompia hommia.  Oli kantoja,  juuria ja kiviä ja näiden välistä piti koettaa saada multaa irti siementen peitoksi.  Siihenkin oli keksitty kätevä työkalu,  hevosvetoinen nökköuatra.  Ei siinä jälki kovin kaunista tullut,  mutta sen verran saatiin multaa irtoamaan,  että siemen peittyi hyvin ja pääsi juurtumaan.  Kaskenkyntäjän piti olla rauhallinen ja hevosen myös.  Valmista jälkeä ei päivässä saanut kovinkaan paljon,  sillä uatraa oli alituiseen nostettava ja laskettava kantojen ja kivien välissä.

Rukiista kauraan ja ohraan

Elokuussa kylvettiin ruis.  Jos oli ylivuotista siementä,  piti ruis kylvää viimeistään 10. päivään mennessä,  jos taas oli odoteltava saman vuoden siemen,  kylvettiin myöhemminkin.  Kun siemenet oli käsin kylvetty,  peitettiin ne risukarhilla.  Tämä oli tehty vahvaoksaisista näreistä,  kuusista.  Rungot katkaistiin noin 1,5 metrisiksi ja halkaistiin,  oksat jätettiin 60-80 cm pituisiksi ja karsittiin sileiksi.  Sitten nämä ladottiin vierekkäin oksat samaan suuntaan,  noin 1-1,2 metrin levyiseksi lautaksi,  sidottiin parista kohtaa riu´ulla ja koivuvitsaksilla ja varustettiin aisoilla.  Tämä oli hyvin joustava äes,  ei tarttunut kantoihin eikä juuriin kiinni ja repi tarvittavan mullan siemenien peitteeksi.  Kun siemen oli vielä puitu savuriihessä,  se vastasi melkein nykyajan peittausta.  Juolavehnä ei vielä ollut haittana näissä kaskimaissa,  ei myöskään lumihome.  Usein saatiin kaskihalmeista hyviäkin satoja ja viljassa oli runsaasti hivenaineita.

Rukiit leikattiin sirpeillä,  jotka olivat maaseppien tekemiä,  teräviä ja hyvin käteviä työkaluja.  Lyhteet laitettiin kuhilaille,  joissa oli 10 lyhdettä.  Ensin asetettiin taitettu jalkalyhde keskelle pystyyn,  sitten 4 lyhdettä vinottain 4 suunnalle ja näiden lomaan taas 4 lyhdettä.  Tälläinen keko sitten peitettiin yhdellä läheltä sidettä taitetulla lyhteellä.  Kuhilaassa saatiin tähkät hyvin piiloon sateilta,  ja ne olivatkin viikon parin päästä kuivia riiheen ajettaviksi tai aumaan laitettaviksi. 

Seuraavana vuonna halme kylvettiin  kauralle tai ohralle.  Harvoin kylvettiin toista kevätviljaa,  vaan pelto jätettiin omiin oloihinsa.  Ympärillä oleva metsä siemensi alueen ja näin syntyi alueemme lukuisat lepikot.  Myös mansikka kasvoi hyvin näillä ahoilla ja alueen ruoho oli karjalle mieluisempaa syötävää kuin ison metsän heinä.

Kauralyhteet tehtiin siten,  että asetettiin 4 lyhdettä vinosti vastakkain,  viidennestä lyhteestä asetettiin sitten näiden päälle hattu.  Ohrat taas laitettiin kuusikolle,  ensin yhdestä lyhteestä tehtiin ns. jalka,  jonka ympärille sitten neljää lyhdettä asetettiin ja viimeksi taas hattulyhde.  Kaura jäykempiolkisena pysyi hyvin viisikolla,  ohra taas piti asettaa tukevammin pehmytkortisempana.

Miten sato suuremmaksi?

Vielä 1900-luvun alkuvuosina Itä-Savossa viljeltiin varsinaisia pelto ja kolmivuorolla.  Viljelykierto oli seuraava:  kesanto,  sen perästä ruis ja sitten kevätvilja.

Heinää ei pelloissa viljelty,  vaan se kerättiin luonnonniityiltä ja pellonpientareilta.  Lehmät laidunnettiin metsissä ja pellot aidattiin.  Lehmät saivat kulkea vapaasti missä halusivat.  Isoimmilla karjoilla oli lapsia paimenina.  Karjanlanta ja pelloille ajettu muta olivat ainoa tapa lannoittaa maata.  Muta ajettiin talvella läheisiltä soilta tunkioihin karjanlannan kanssa.  Tunkioon ajettiin ensin mutakerros pohjalle,  sitten kerros karjanlantaa ja taas päälle mutakerros.  Kesällä,  kun tällainen jäätynyt tunkio oli sulanut,  se kuokalla tai hangolla käännettiin,  pöyhittiin muta ja lanta sekaisin ja sitten ennen kylvöä levitettiin pellolle.

Nökköuatrasta vältteihin

Vanhoina aikoina pelto kynnettiin nökköuatralla.  Vasta 1900-luvun alkuvuosina alkoi ilmestyä ensimmäisiä rauta-auroja,  "välttejä",  niinkuin täälläpäin sanottiin.  Kivisiä peltoja kynnettäessä "nökkö" olikin hyvä kapine.  Juolavehnä olikin silloin tuntematon rikkaruoho.  Se alkoi yleistyä,  kun siirryttiin monivuoroviljelyyn ja välttikyntöön,  Äestys tehtiin joko risukarhilla tai kyläsepän tekemällä piikkiäkeellä,  myöhemmin levisi käyttöön myös tehdastekoisia jousiäkeitä.  Piikkiäkeessä oli 5 kouvuparria,  jotka oli rautalenkeillä nivelöity toisiinsa hyvin taipuvaksi lautaksi.  Sen läpi oli upotettu nelikanttisia noin 25 cm pituisia alapäästään terotettuja rautapiikkejä.  Näitä oli joko yksi tai kaksi hevosen vedettävänä.  Jousiäkeitä taas käytettiin varsinkin siemeniä mullatessa,  näissä kun saatiin vivulla säädettyä muokkaussyvyys.  Rukiinsiemen peitettiin yleensä nökköuatralla vakoamalla,  tällöin kynnettiin vähän matalampaan ja harvempaan,  että vakojen väliin jäi pieni harja.  Syyskylvöjä ei milloinkaan jyrätty,  sillä maanpinta haluttiin säilyttää tällaisena pieniharjamaisena.  Tästä olikin se etu,  että jos oras kuoppapaikoissa tuhoitui,  säilyi se harjalla.

Viljan tie pellolta riiheen

Viljat leikattiin sirpeillä ja sidottiin lyhteille.  Lyhteistä oli helppo tehdä erilaisia kasoja,  aumoja ym.  Latoja oli vähän ja niihin korjattiin pääasiassa heinät.  Rukiit,  joita ei keritty puida suoraan kuhilailta,  laitettiin aumoihin.  Auma tehtiin pellon reunalle puista ja risuista rakennetun alustan päälle.  Korkeutta saattoi isolla aumalla olla 3-4 metriä.  Ruis oli tällaisessa aumassa sateilta aika hyvässä suojassa,  mutta hiiret ja myyrät taas tekivät aika paljon tuhojaan,  jos viljat olivat aumassa pitempään.  Aumoja saattoi isompien talojen pelloilla nähdä vielä kevättalvella muka varallisuuden merkkinä.

Kevätviljoista ei korren lyhyyden vuoksi voitu aumaa tehdä.  Nämä laitettiin joko pienemmille pyöreille "kuakkunoille" tai isommille suorakaiteen muotoisille "närtteille".  Jos pelto oli riihen lähellä,  kannettiin lyhteet kuhilaista ja viisikoilta suoraan riiheen sitä varten tehdyillä puisilla hangoilla.  Metsästä oli valittu sopiva,  useimmiten kolmihaarainen puu,  joka kuorittiin ja oksat teroitettiin.  Tämä työnnettiin ruiskuhilaan alta keskelle ja näin oli takka valmis.  Kärryjä ei käytetty heinän eikä viljojen korjuussa.  Vanhaan rekeen laitettiin jalasten alle lisää puuta ja se luisti paremmin maassa kuin rauta.  Laudoista tehtiin levikkeitä,  joiden päälle levitettiin kangas,  "hursti",  sillä jyviä ei saanyt yhtään hukkaantua.  Sängeltäkin kerättiin vielä leikkuun jäleltä tähkät talteen.  Tämä oli useimmiten lasten työtä.

Puinti  -  hikinen urakka

Riihet olivat hirrestä pohjaltaan neliön muotoisia,  noin 5-7 metriä kanttiinsa,  3,5 -4 metriä korkeita.  Ovensuussa sijaitsi sisäänlämpiävä kookas uuni,  joka oli ympäriltä saviruukin kanssa muurattu.  Tulipesän päällys oli joko holvattu tai raudoitettu.  Sen päällä oli usean kymmenen sentin kerros pyöreitä kiviä.  Tällainen kivimuuri antoi kuumennuttuaan lämpöä tasaisesti pitkän aikaa.  Riihen vastaikkaisilla sivuseinillä oli ylempänä hirsiä kannattamassa riukuja,  parsia.  Niiden päälle lyhteet asetettiin pystyyn latvat ylöspäin.  Alempanan toiset hirret kannattivat vahvaa lankkua,  jonka päällä lyhteiden asentaja,  "ahtaaja" seisoi.

Kun riihtä oli lämmitetty 2-3 vuorokautta,  aloitettiin puinti.  Oli aivan yleinen tapa,  että ahokselle lähdettiin yöllä kello 2-3 aikaan.  Koska riihi oli aina kuuma,  päälle puettiin vain paita ja housut tai naisilla hame.  Nämä olivat useimmiten kudottu huonommista pellavista ja niitä sanottiin piikkopaidoiksi ja -housuiksi.

Puintia varten pudotettiin lyhteitä sopiva määrä alas ja ladottiin vierekkäin latvat samaan suuntaan.  Sitten alkoi varsinainen puinti.  Tavallisesti puijat assettuivat parittain vastakkain lyöden varstoilla lattialla olevia lyhteitä.  Kun lyhteet oli näin käsitelty,  ne käännettiin ja samalla katkaistiin siteet.  Tämän jälkeen oljet puisteltiin irrallisista jyvistä ja laitettiin nippuihin,  "kupoihin",  jotka sidottiin oljista kierretyillä siteillä.  Tämän jälkeen vedettiin haravalla pitemmät oljenpätkät pois jyvien päältä,  kasaattiin yhteen nurkkaan ja aloitettiin varsinainen puhdistus.  Vanhin tapa oli,  että käsin heitettiin jyvä-ruumenseosta ilmassa riihen laidalta toiselle,  jolloin jyvät raskaampina lensivät pitemmälle ja ruumenet jäivät lähelle.

Tämä oli hidasta puuhaa ja aikanaan saatiinkiin viskuukone avuksi.  Tässä saatiin kammesta pyöritettävien siipien avulla ilmavirta aikaan ja parin seulan avulla myös pienimmät jyvät ja rikkaruohon siemenet erilleen.  Oli tapana,  että puinnin loputtua laitettiin heti lämpimään riiheen uusi ahos,  mikäli puitavaa riitti.

Huisketta heinäpellolla

Heinän viljely pelloissa alkoi varsinaisesti vasta kansalaissodan jälkeen,  tosin jotkut isommat talot aloittivat jo vähän aikaisemminkin sitä kokeilla.  Kun taloissa oli useita torppia,  näiden oli maksettava vuokra työnä,  "possakkana".  Oli sovittu,  miten monta päivää oli tehtävä heinänteossa,  viljanleikkuussa tai riihenpuinnissa.

Luonnonniityiltä lähdettiin heinää kaatamaan aikaisin aamulla,  jo kasteen aikaan.  Työ tehtiin kynkkäviikatteella.  Siinä oli maasepän tekemä terä ja lyhyt väärä varsi.  Sepät olivat kehittyneet erittäin taitaviksi viikatteentekijöiksi:  terät olivat ohuita ja sopivan koviksi karkaistuja.  Niitä ei tarvinnut tahkota vaan sierralla ja kovasimella teroitus riitti.  Luonnonheinä oli lyhyttä,  usein niinsanottua "takkua".  Se ei olisikaan tylsällä viikatteella katkennut.  Työt aloitettiin yleensä aamulla viiden maissa.  Yhdeksältä ruokailtiin ja sen päälle levättiin puolisentoista tuntia.  Sitten töitä paiskittiin päivälliseen asti,  joka nautittiin kahdelta iltapäivällä.  Työ jatkui ruokalevon jälkeen,  kunnes työpäivä pellolla päättyi illalla 7 ja 8 välillä.

Kun heinät olivat olleet vuorokauden niitettynä,  ne haravoitiin karheille.  Seuraavana päivänä ja sitten taas sopivana aikana ne käännettiin haravalla.  Kun ne olivat kuivia tai sade uhkasi,  ne kasattiin "ruoille",  pienemmille kasoille.  Kuivat ruvot kannettiin sitten kahdella pitkällä riu´ulla,  "sapilaalla" pieniin hirsistä tehtyihin latoihin.  Sapilaissa oli toinen pää terotettu teräväksi,  joten se oli helppo työntää maata myöten ruvon alle.  Toinen pää taas oli ohennettu sopivasti kädensijaksi.  Hyvin harvoin heinänkorjuussa käytettiin hevosta.  Jos taas ei ollut latoa käytettävissä,  heinät laitettiin "pielekseen".  Pieles tehtiin puista rakennetun korokkeen päälle,  ettei maasta päässyt kosteutta heiniin.  Päihin lyötiin seipäät pystyyn.  Pohjalta pieles tehtiin kaitana vähitellen levenevänä,  ja päältä jyrkästi kapenevana.  Päällimmäiseksi pantiin hienoja,  puolituoreita heiniä,  että saatiin sileä tiivis pinta.  Näin vesi ei pystynyt hyvin tehtyä pielestä syvältä kastelemaan.  Puun vesoista sidottiin päälle poikittain viskatut siteet.  Nämä estivät tuulen tuhot.

Ne kurjat kivikot

Tämän puolen pelloissa ovat kivet aina antaneet paljon ylimääräistä työtä.  Ennen vain ei ollut muuta kuin lihasvoimaa käytettävissä.  Nökköuatra oli hyvä pienen ja keskikokoisten kivien irroituksessa,  mutta isojen kanssa olikin käytettävä monenlaisia konsteja.  Eräs tapa oli kaivaa maata kiven ympäriltä ja pitkillä puilla vivuta se maanpinnalle.  Sitten kivi vivuttiin matalaan hevosvetoiseen kivirekeen,  jolla se saatiin siirrettyä pois pellolta joko pellonlaitaan tai salaojaan.  Oli myös käytössä kaksien kärrynpyörien väliin tehtyjä kivilavetteja,  joilla voitiin helpommin siirtää kiviä pitempiäkin matkoja.

Sotien jälkeen alettiin käyttää koneita ja ruvettiin yhä enemmän raivaamaan kiviä pelloilta.  Kerimäelläkin perustivat eräät maanviljelijät kivenraivausyrityksiä ja ryhtyivät urakoimaan isompien kivien raivausta.  Kiviin porattiin traktorikäyttöisellä kompressorilla 20-30 cm reikä,  johon pantiin vahva teräsrengas ja joka oli pienen kiilan avulla helposti myös irrotettavissa.  Nosto- ja siirtoajo tapahtui traktorin peräkärryyn rakennetun vinssin ja vahvan,  pukkien varaan tehdyn rautapalkin avulla.  Vinssi nosti teräsvaijerin avulla isonkin kiven maasta koholle,  ja tästä se siirrettiin rautapalkkia myöten peräkärryyn.  Peräkärrystä kivet taas kipattiin määräpaikkaansa. Tämä oli siis täälläpäin ensimmäinen todella isojen kivien raivaustapa.  Myöhemmin työtä helpotti puskutraktoreiden ja kaivinkoneiden käyttöönotto.

Kiviaidat ja salaojat

Aluksi muokkauksessa irronneet kivet kerättiin peltojen keskelle rykelmiksi,  raunioiksi,  tai kasattiin peltojen ympärille kiviaidoiksi.  Täälläpäin ei juuri tavattu korkeita kiviaitoja,  vaan tuollaisia 50-60 sentin korkuisia,  joiden päälle oli näreseipäistä ja halotuista aidaksista tehty korotus.  Näin aidasta tuli 120-130 cm korkea.

Myöhemmin ruvettiin märempiä paikkoja salaojittamaan  irtokivillä,  jolloin oja kaivettiin noin 1 metrin levyiseksi ja 1,1 - 1,2 metrin syvyiseksi.  Pohjalle asetettiin kerros pieniä kiviä,  niiden päälle suuremmat ja taas päällimmäiseksi pieniä kiviä.  Päälle ladottiin sammalkerros ettei multa tukkisi kivien välejä.  Maata tuli kivikerrosten päällä olla 50-60 cm.  Tämä olisi hyvin riittänytkin,  jos peltoja olisi muokattu hevostyökaluilla,  mutta kun peltoja on kivetty puskutraktoreilla,  kivikoukuilla ym.,  ovat nämä salaojat alkaneet jo paikoin tukkeutua.

Suomaat raivattiin pääasiassa kuokkimalla.  Pintaturve hakattiin paloiksi,  käännettiin alassuin ja kantojen juuret katkottiin.  Kannot sekä risut kasattiin ja poltettiin.

Ja alussa oli suo.....

Täälläpäin suot ovat olleet suuritöisiä vielä pitkään viljeltynäkin.  Maan painuessa on noussut näkyviin kantoja ja lahoamattomia runkoja,  hakoja,  niinkuin täällä sanotaan.  Koko mutakerros saattaa olla tälläistä kanto-  ja hakorykelmää.

Soita ojitettiin lapiotyönä talvisotaan asti.  Jopa isot valtaojat kaivettiin lapioilla.  4-5 metriä leveissä ja 2 metriä syvissä ojissa joudutttiin maa heittämään useampaan kertaan,  ensin ojanpohjalta puoliväliin,  siitä maanpinnalle ja vielä kolmas heitto,  etteivät maat jääneet aivan ojan reunalle.  Nykyisin sellaiseen työhön ei saisi enää mistään työntekijöitä.

Samanlaista voimankäyttöä tarvittiin isojen kantojen irrottamisessa,  tarvittiin pitkiä vipuja ja kirvestä juurien katkontaan.  Kantohan piti saada alassuin ennenkuin se oli varmasti maasta irti.  Myös hevosia käytettiin apuna vetämään kantoja nurin.

Kohti nykyaikaista maanviljelyä

Kansalaissodan jälkeen alkoivat viljelytavat täälläkin päin muuttua ja karjanhoitoon ja jalostukseen ruvettiin kiinnittämään huomiota.  Siirryttiin varsinaiseen vuoroviljelyyn,  jossa heinäkin oli päässyt varsinaisilla pelloilla viljeltäväksi.  Pelloille ilmestyi heinäseipäitä.  Oltiin matkalla kohti nykyaikaista maataloutta.





 
Powered by Smart Kotisivutyökalu