KOSKA MEITÄ KÄSKETÄÄN - KOULUMUISTOJA VUOSIEN TAKAA

Anttola -Simpala - Kerimäki -kyläkirjasta (1988),   osion kirjoittanut Oili Laamanen

Siihen aikaan,  kun meidän pesueemme oli lapsia ja nuoria,  ei maalaistalojen nuoria juuri koulutielle lähetetty.  Kun koneita ei sanottavasti ollut ulko- eikä sisätöissä apuna ja jokaisessa talossa oli kaikenlaista karjaa,  hevoset,  lehmät,  lampaat,  siat,  kanat,  koirat ja kissat lisäkisi,  oli luonnollista,  että työtä oli paljon,  ja yhtä luonnollista,  että oman perheen väki suoritti nuo työt suurimmasta pienimpään.  Eipä ollut tulotkaan maataloudessa suuria,  jolla olisi voitu vieraalle työvoimalle palkkoja maksaa.  Ehkä nuo Savonlinnan vuodet ja myös vanhempemme tavallista suurempi henkinen pääoma aiheutti sen,  että meille jokaiselle tarjottiin koulunkäynnin mahdollisuus.  Vika oli vain siinä,  ettei meistä monikaan halunnut pitemmälle opintielle lähteä.

Kansakoulu oli silloin,  kun me Helmin ja Jennyn kanssa sitä kävimme,  vain 4-vuotinen.  Syksyllä muutamia viikkoja ennen varsinaisen koulun alkua,  pidettiin jonkinmoista alakoulua,  jossa opetettiin ihan koulun käynnin aakkosia varsinaiseen kouluun tuleville.  Neljän vuoden kurssin jälkeen tuli keväällä ns. jatkokoulua,  josta annettiin eri todistus.  Muistan erikoisen hyvin nuo jatko-kouluajat,  kun kesäkuussa oli lämmintä ja illat valoisia,  silloin kotimatkatkin kestivät tavallista kauemmin,  kun luonnossa oli niin paljon kaunista katsottavaa.  Purojen vierillä kukkivat kevätesikot ja kullerot ja Lillukkamäen ja Mustikkamäen rinteillä tuomet loistivat valkoisena kukkamrenä.

Me vanhemmat sisarukset kävimme vain tuota vanhaa ns. puukoulua ja siellä oli uunilämmitys.  Kouluilla ei ollut vahtimestaria ollenkaan ja koululaiset hoitivat lämmitykset ja luokkien ja käytävien kouluaikaisen siivouksen.

Järjestäjiä oli kai kaksi luokaltaan ja heidän piti tulla aamulla aikaisemmin ja viipyä illalla pitempään.  Puut olivat sentään liiterissä pilkottuina.  Ne kannettiin aamulla luokkiin,  sytytettiin ja lämmitettiin uunit sekä pyyhittiin opettajan pöydiltä ja pulpeteilta pölyt.  Illalla lakaistiin luokat ja käytävät.  Välitunneilla järjestäjät tuulettivat luokat,  kaikki muut oppilaat olivat välitunnit ulkona,  olipa ilma millainen hyvänsä.  Ei ole enää muistissani,  kuka hoiti talven lumityöt,  ehkä joku johtokunnan palkkaama naapuri tai koulun opettajat.  Keväällä oli suuri siiivouspäivä ja kaikki oppilaat komennettiin lakaisemaan koulun suuri piha.  Varpaluudat piti tuoda kotoa,  ei tainnut vielä rautaharaviakaan olla siihen aikaan,  tavallisilla heinäharavilla vedettiin roskat ja lehdet nurmikolta.

Koulukyydeistä ei ollut puhettakaan,  yleensä kävelimme matkat,  suksia ei ollut läheskään kaikilla lapsilla.  Muutamilla,  jotka kävivät koulua Simpalan peräkyliltä tai Niinimäestä ja Hiisniemestä saakka,  tuli matkaa 6-7 km kaksi kertaa päivässä.  Kouluruokailusta ei edes unelmoitu.  Vuosien 1920-23 aikoina oli vielä sodanjälkeinen pula-aika,  eikä lasten koulueväät olleet hääppöiset.  Usein oli voin asemesta paistettuja sianlihaviipaleita leipien välissä.  Meillä kauppiasperheen lapsina oli voitakin ja muistan,  miten joskus kateellisina himoitsimme toisten rapeita läskiviipaleita,  kunhan ei liene tehty vaihtokauppaakin.

Maitoa tai mehua oli pikkupulloissa palanpainikkeeksi,  kellä oli.  Iloisia ja tyytyväisiä me silti olimme,  silloin ei vielä eletty vaatimusten aikakautta.  Yleensä kaikkien kotona olivat lapset jo hyvin aikaisin totutettu tekemään kotitöitä,  joten nuo järjestäjän hommatkin pidettiin ihan asiaankuuluvina ja järjestäjät olivat aina hiukan olevinaan hommien tärkeydestä.

Alma Manelius,  paljon myöhemmin rouva Kankaanpää,  oli vanhanajan kutsumusopettaja.  Hän tuli kai ensimmäiseen kouluunsa Silvolaan ja paneutui opettajantehtäväänsä koko sydämellään ja tarmollaan.   Hänellä oli jo nuorena syvä uskonnollinen vakaumus,  johon hän tukeutui kaikessa opetuksessaan ja opetuksen ohella hän antoi  hyvin paljon elämänohjeita.  Eräänä keväänä Anttolan pojat olivat oikein villissä vaiheessa ja koulumatkoilla tekivät kaikenmoista kiusaa meille tytöille.  Joku tytöistä meni "kielimään" opettajalle ja yhäkin muistan,  kuinka opettaja otti nuo pojat luokan edessä puhutteluun ja kertoi, miten entisaikoina ritarit suojelivat naisia ja muutenkin käyttäytyivät kunniakkaasti kaikissa elämäntavoissaan ja miten hän toivoisi,  että nämä pojat kasvaisivat ritarihenkeen.  Pojat kuuntelivat ystävällistä,  kaunista puhuttelua ja kun ei tullut mitään jälki-istuntoa,  pojat lopettivat nuo ilkeydet siihen paikkaan.

Alma-opettaja kävi paljon lasten kodeissa,  yritti saada lahjakkaita oppilaita oppikouluun.  Esimerkiksi Antti Hannikaisesta ei olisi koskaan tullut korkeaa virkamiestä,  ellei opettaja olisi niin tarmokkaasti hoitanut asiaa.  Meilläkin hän kävi puhumassa minua tyttökouluun lähettämisestä ja vanhemmat olisivat sen mielihyvin tehneet,  mutta itse panin kiivaasti vastaan,  joten asia omaksi vahingokseni raukesi.  Siihen aikaan maalaiskouluista lähetettiin hyvin vähän lapsia oppikouluihin ja yleensä vain poikia.  Minun ikäluokastani Silvolan koulusta lähti vain Antti Hannikainen ja Niilo Kosonen opiskelemaan ja molemmat ovat tehneet suurimittaiset elämäntehtävät.  Opettaja Alma oli myös kylän sielunhoitaja.  Hän kävi sairaiden ja vanhusten luona,  hän kävi puhumassa ja laulamassa syntymäpäivillä,  häissä ja hautajaisissa ja piti  erittäin kauniita puheita.  Hn tunsi kaikki ympäristökylien asukkaat ja pystyi ja halusi eläytyä perheiden iloihin ja suruihin.  Vielä eläkkeellä ollessaankin hän oli odotettu vieras monissa kodeissa.  Hän johti Nuorten Naisten Kristillistä Yhdistystä,  perusti ja johti Silvolan kirkkokuoroa,  kai piti pyhäkouluakin.  Hän eli koululleen ja kylälleen ja saavutti kaikkien kunnioituksen.

Opettaja Taavetti Pesonen,  joka meni naimisiin Alma-opettajan nuoren Alli-sisaren kanssa, oli enemmän virkamiesopettaja.  Hänellä oli pieni maatila koulun lähellä ja hän oli maatalon poikana hyvin innostunut maatilan hoidosta,  en muista,  että hän olisi juuri ottanut osaa kylän rientoihin.  Opettajien luontaisetuihin kuului siihen aikaan pala peltoa,  puutarha ja karjanlaiduin sekä navetta koulun ulkorakennuksessa ja siellä oli Pesosillakin aluksi ainakin yksi lehmä,  kenties porsas ja kanoja.  Opettaja Pesonen oli tunnettu kovan kurin miehenä,  jota me hiukan pelkäsimmekin.

Koulun joulu- ja kevätjuhlat olivat tähtihetkiä silloin kuten kai nytkin.  Oli kunnia-asia saada olla näytelmässä tai lausua runoa,  silloin ei ujous eikä itsekritiikki ollut esteenä.  Kevätjuhliin kävimme kokoamassa metsistä harakanvarpaita,  joista teimme köynnöksiä luokkiin ja erittäin juhlava oli eräs kevätjuhla,  jolloin tuomet kukkivat parhaillaan ja toimme niitä suuria määriä luokkien kaunistukseksi.

Paras ystäväni koko kouluajan oli Mirjam Vatanen,  hänkin hyvin vilkas tyttö.  Kaikki väliajat olimme yhdessä,  mutta eräänä päivänä yläluokilla suutuimme jostakin ihan ensi kertaa ja emme moneen viikkoon puhuneet toisillemme mitään.  Opettaja järjesti myös äitienpäiväjuhlat ja määräsi meidän kummankin osalle runonlausuntaa.  Kun emme sietäneet keskustella,  sattui niin,  että juhlan alkaessa opettaja pyysi meitä ketomaan,  mitä esitämme ja olimme molemmat valinneet saman runon.  Esittäminen lankesi minun osalleni ja Mirjam taisi suuttua siitä lisää.  Lyhyeen tuo epäsopu päättyi,  koska koulun jälkeen opintokerhovaiheessa olimme hyvin paljon yhdessä ja vielä 60 vuoden jälkeenkin olemme toisiamme tapailleet.

Opettajan Alman-päivät olivat myös merkkitapaus keväällä vähän ennen koulun loppua.  Koko oppilasjoukko kutsuttiin Alman-päiville ja me veimme kedonkukkia ja kai me jostakin vaatimatonta lahjaakin olimme pidetylle opettajalle hankkineet.  Vielä 45 vuoden jälkeenkin koulun päättymisestä Alma-opettaja oli uskollinen kirjakauppa-asiakkaani ja sain monta Raamattua ja uskonnollista kirjaa paketoida,  joita hän lähetti sukunsa nuorille tai ystäviensä lapsille merkkipäiviksi.  Saatoimme häntä Jennyn kanssa vielä viimeiseen leposijaansakin Kerimäelle.  Hän sai elää pitkän ja arvokkaan elämän.  Vielä myöhemmin Israelin matkoillamme pyhillä paikoilla vaeltaessamme muistui mieleen hänen perusteelliset raamatunhistorian opetuksensa.  Oli helppo muistaa,  mitä missäkin paikassa oli tapahtunut ja matka tuli paljon antoisammaksi.

Aika kului ja alakansakoulu aloitti virallisesti toimintansa.  Nuori Alba Kupiainen tuli opettamaan pienimpiä.  Kaikki koulun kolme opettajaa asuivat koululla.  Kun vanha puukoulumme paloi,  pidettiin tilapäistä koulua monessa eri talossa,  talojen suurissa tuvissa,  mm. Ala-Heikkilässä ja Tynkkylänmäen Leinosessa.  Koulu paloi kai vuonna 1925 ja tilalle kohosi aikanaan kaksikerroksinen rapattu,  entiseen verrattuna suuri koulurakennus,  jossa yläkerrassa oli naisopettajien asunnot ja alakerrassa miesopettajan ja talonmiehen asunnot.  Luokkiakin oli useita,  taisipa olla käsityöluokkakin.  Ahtaat moraaliset käsityskannat omaavat vanhemmat opettajat taisivat joskus järkyttyä,  kun nuoren alakoulun opettajan iloisemmat ja nuorekkaammat elämäntavat toivat vipinää koulun tienoilla.  Seudun nuoret miehet olivat hyvin innostuneita pirteän opettajattaren seurasta ja kai hiukan karsaasti katsottiin sitäkin,  kun nuori opettajatar alkoi innokkaasti johtaa opintokerhoa,  jossa tanhuttiin,  leikittiin piirileikkejä ja järjestettiin ohjelmallisia iltamia,  joissa lopuksi tanssittiin säädetyt 1 1/2 tuntia.  Paikkakunnan nuorille oli nuoren opettajan innokas mukanaolo erittäin suuriarvoinen asia.  Kylässä ei ollut mitään toimintaa nuorille,  ainoat yhteiset tilaisuudet olivat joskus koululla pidetyt hengelliset tilaisuudet ja laulutaitoisilla osanotto Silvolan kirkkokuoroon,  jota kanttori Anton Nurmela kirkonkylästä käsin kävi johtamassa.

Alba-opettajamme kuoli 79-vuotiaana 1982 maaliskuussa ja olimme saatamassa hänet viimeiseen leposijaan Pääskylahden hautausmaalle.

Vuonna 1925,  kun maailmansodan jälkeinen ankeus ja taloudellinen ahdinko olivat häipymässä,  alkoivat kylien keski-ikäiset perheenisät suunnitella ns. seurojentaloa,  joka oli Urheilluseura Noousun ja Maamiesseuran yhteinen.

Muistan,  että meidänkin isämme oli hyvin innokkaasti tuossa touhussa mukana lainoja ja takauksia hankkimassa ainakin,  vaikkei hän muuten ollut mitenkään huvittelusta kiinnostunut.  Ehkä he alkoivat tajuta,  että nuoriso tarvitsee muutakin kuin kovaa työtä ja kun koululla ei saanut pitää muita kuin uskonnollisia tilaisuuksia,  oli kaikenlaiselle viriävälle toiminnalle tarpeen saada tiloja.  Talolliset toivat hirsiä ja varmaan tehtiin paljon talkootyötä talon rakentamiseksi.  Maa oli ostettu läheisen "Valkeahovin" maista Andersonin suvulta.

Nuoruusvuotemme Anttolassa

Aikaisemmin kerrottu Seurojentalo "Katajalan" valmistuminen oli käänteentekevä asia paikkakunnan nuorten toiminnalle.  Kylässä toimi jo ennestään Urheiluseura Nousu,  Maamiesseura,  Maa- ja kotitalousnaiset sekä meidän ikäluokkamme aikana opintokerho,  olikohan sen nimi "Tuike".  Lisäksi runsaan lisän kylän yhteisiin toimintoihin toi suojeluskunta- ja Lottajärjestöjen toiminta.  Uusi,  avara ja kaunis Katajala,  joka sijaitsi vielä erittäin kauniilla paikalla ns.  Kirkkomäellä,  ihan lähellä entistä kirkonpaikkaa ja hautausmaata,  sai suojiinsa Anttolan,  Tynkkylänmäen ja Simpalan nuoret ja usein myös keski-ikäiset ihmiset.  Oli erilaisia kokouksia ja lottien kursseja,  maatalousnaisten kutoma- ja keittokursseja sekä joka viikko meidän opintokerholaisten kerhoiltoja.  Siihen aikaan täytyi ilo ja virkistys etsiä omista toiminnoista,  ei ollut valmista tarjolla kuten nykyisin.

Esimerkiksi opintokerho kurssikirjojen tutkimisen ohella harjoitteli tanhuja,  näytelmiä ym.  Pidettiin Kalevala-juhlat,  äitienpäivät,  kesäjuhlat ja monet muut iltamat vuoden mittaan.  Aina oli asiaa milloin minkinlaisiin harjoituksiin ja siellä toisten nuorten tapaaminen toi suurta vaihtelua arkisen työn lomaan.  Me kaikki saimme ohjelmansuorituksista esiintymisvarmuutta ja -taitoa.  Veljeni Eino joutui usein pitämään iltamien tervehdyspuheita ja hyvin hän niistä suoriutuikin.  Kerhoiltojen päätteeksi leikimme aina piirileikkejä ja yhä tulee mieleen ne muutamat hauskat leikit,  joita tuo 15-20 -päinen nuorisojoukko,  iältään 15-24 vuotta,  niin innokkaasti lauloi ja hyppäsi.  Oli mm. "Älä ystävä armas luule,  että olen Sinun siteesi",  "Oli neidolla punapaula"  ja  "Taas on tytöt yksin".  Harvoin noissa illoissa oli mitään "eriseuraisuutta",  oltiin kaikki yhtä hyviä kavereita.  Ainoastaan yksi avioliitto syntyi,  jossa molemmat olivat kerholaisia,  toiset löysivät elämäntoverinsa muualta,  toiset,  kuten minä,  viettivät elämänsä yksin.  Iloisina ja virkistyneinä palasimme noista yhteisistä harrastuksistamme ja vielä nyt vuosikymmenien jälkeenkin nuo entiset opintokerhotoverit tuntuvat rakkaimmilta nuoruusytäviltä ja on aina tavattoman mieluisaa tavat heitä.  Monet heistä ovat suorittaneet elämäntyönsä kaukana kotiseudulta ja nyt,  eläkeiän koittaessa,  ovat taas tulleet entisille kotiseuduille.  Muutamat heistä, kuten Hirvosen Paavo ja Nousiaisen Heikki sekä Salmin Tauno,  ovat siirtyneet ikilepoon.

Silloin noita juhlia järjestettäessä ei kartettu vaivannäköä ja keksittiin jos minkäläisia yllätysjuttuja.  Kerrankin laskiaisjuhlaan leivoimme suuren määrän pullia ja me Mirkku Vatasen kanssa kirjoittelimme voipaperille "onnenlehtiä",  ennustuksia tulevaisuudesta ja nuo taitetut voipaperilehdet laitettiin halkaistun pullan sisään ja myytiin ylen halukkaille ostajille.  Pullat ja kaikki leivonnaiset paistettiin aina vuoroin kunkin kotona ja ravintolanpito hoidettiin myös talkootyönä.  Näytelmäharjoitukset vaativat paljon aikaa ja joskus oli pitkiäkin näytelmiä,  melkein aina huvinäytelmiä,  sillä vakavampien esittämiseen katsoimme kykymme riittämättömäksi.  Iltamien ohjelma seurasi melkein aina tällaista kaavaa:

Yhteislaulu
Tervehdyspuhe
Tanhuja
Väliaika: Buffetti, kahvia ja limonaadia
Yhteislaulua
Yksinlaulua tai kuorolaulua
JUHLAPUHE
Murrejuttu tai hauska pukutanssiesitys,  esim Mannilan Mauno
Näytöskappale
Tanssia 1 !/2 tuntia

Maamiesseuran tai -naisten iltamissa oli juhlapuhujana joku alan ammatti-ihminen,  suojeluskunta- ja lottien iltamissa joku aluepäällikkö tai joku muu asiaan vihkiytynyt.  Kumma kyllä,  en erikoisesti muista,  ketä oli meidän kerholaisten iltamissa puhumassa.  Opettaja Alba Kupiainen oli hyvin tärkeä henkilö johtaessaan kerhon toimintaa ja kesäloman aikana mm.  opettaja Helmi Reijula auttoi tanhujen ja leikkien harjoituksissa.  Väkeä oli kaikissa iltamissa usein talo täynnä ja rauhallisesti kuunneltiin paremmat ja huonommat ohjelmat.  Tanssien  aika oli tietysti meille nuorille tytöille hyvin jännittävää,   kuka tulee hakemaan ja kuka pyytää saatolle.

Joskus tanssitoveri pyysi buffettiin ja halusi tarjota limonaadia.  Joskus meiltä kotoa oli 12 nuorta mukana joissakin kesäjuhlissa,  oli omat nuoret kaikki ja sitten joko joku kesävieraista,  oli karjakot,  oli kauan palvellut Eenokki Lavonen ym.  Saimme olla kiitollisia vanhemmillemme,  jotka olivat saaneet aikaan tuon talon,  sillä sen mukanaan tuomilla harrastuksilla nuoruutemme muodotui paljon antoisammaksi ja samalla kehittyi ystäväpiiri,  joiden kanssa hyvin viihdyimme.  Joskus tuo samainen nuoriso,  erikoisesti Tynkkylänmäen Hirvoset,  Leinoset ja Valkeahovin Reijulat,  tulivat joulunaikaan meille hevoskyydeillä ja vietettiin kotoisen tuvanpöydän ääressä esimerkiksi Tapanin iltaa laulaen ja leikkien.  Muutamina juhannusaattoina kokoonnumme Kuttilonlahteen ja useilla venheillä soudimme lähisaareen,  jossa keitimme kahvia,  välillä läheisillä ahoilla leikimme tuttuja piirileikkejämme ja lopuksi kiipesimme korkeimmalle paikalle katsomaan auringonnousua.  Muutaman lyhyen aamutyön tunnin nukuttuamme olimme taas valmiit lähtemään polkupyörillä Kerimäelle juhannuskirkkoon.

Kerran olimme laiva- ja junaretkellä Punkaharjulla ja muistan kuinka mahdottoman hauskaa meillä oli.  Tullessa pienen Kerttu-laivan hytissä laulutaitoiset lauloivat pelkästään "Metsänruusua" tai oliko se peräti "Villiruusu",  kaihoisa joka tapauksessa.  Ehkä itsetiedottomasti lauloimme kaihoamme pian katoavasta nuoruudesta.  Silloin ei tarvittu ilon llisäämiseksi alkoholia,  ei edes olutta,  ei edes tupakkaa.  Nuoruutemme ja pitkäaikainen toverisuhteemme riitti antamaan iloa yhteisiin hetkiimme.  Ei kuulunut kenenkään ohjelmaan käydä ravintoloissa,  baareja ei silloin juuri ollutkaan.  Tietysti joka kyläyhteisössä oli joitakin tapauksia,  jotka käyttivät alkoholia ja usein iltamiinkin saapui muutamia,  jotka järjestysmiehet sitten siirsivät ovien ulkopuolelle,  joskus pienen tappelunujakan jälkeen.

Lotta- ja suojelukuntatyö tarjosivat myös paljon erilaisia harrastuksia.  Oli hiihto- ym. kilpailuja ja Lotat olivat sekä kilpailemassa että muonittamassa.  Eino oli ahkerasti mukana ampumakilpailuissa ja sai kai aika paljon palkintoja.  Me tytöt kävimme erilaisia kursseja ja olimme mukana muonituksessa ja juhlien järjestelyissä.  Näistä asioista kerron myöhemmin,  kun joudun Punkaharjun aikoihin,  jossa Lottatyö oli minun  elämässäni hyvin tärkeällä sijalla.

Kun henkilöautot eivät silloin kuuluneet ollenkaan maalaistalojen varusteisiin,  oliitsestään selvää,  että kaikki työ- että huvittelumatkat tehtiin polkupyörillä kesäaikaan,  talvella käveltiin tai pitemmät matkat ajettiin hevosella.  Kerrankin meidän pihastamme alkukesän sunnuntai-iltana lähti 12 pyöräilijää.  Omalla talolla ei ollut sillä kertaa mitään ja ajoimme ensin Kulennoisten Lahtelaan.  Osa jäi sinne,  mutta osa meistä lähti edelleen pyöräilemään Kumpurantaan Nuorisoseuran talolle,  josta tanssien jälkeen aamuyöllä ajoimme kotiin ja maanantaiaamuna oltiin taas työhön lähdössä oikeaan aikaan.

Kerran keskitalvella,  sattui vielä erittäin kova pakkanen,  lähdimme opintokerhon iltamia pitämään Kumpurantaan,  matkaa taisi tulla yli 40 km.  Emme päässeet nuorisoseuran talolle,  siellä oli joku muu tilaisuus ja jouduimme pitämään iltamat pienessä työväentalossa.  Väkeä tuli aika vähän ja pettyneinä sitten aamuyöstä ajoimme kotiin.  Serkkumme Tauno Salmi oli kaikilla noilla makoilla mainio "ilopilleri" ja hän osasi loihtia hauskuutta masentaviin tilanteisiin.

Joskus kauniina kesäiltoina tuli meidän pihaamme naapurin nuoria ja juostiin "Erkkaa",  toiselta nimeltä Viimeinen pari ulos.  Lilli-tyttö oli vikkelä kintuistaan ja kerrankin naapurimme Kososen Veikko sai juosta kaikin voimin saadakseen parinsa kiinni.  Hypättiin lautaa ja joskus äitikin uskaltautui tähän mukaan.  Talvella joskus leikittiin tuvassa sokkosilla ja äiti ja isä istuivat ikkunoiden ääressä,  ettei joku olisi silmät peitettyinä joussut ikkunaan.  Yleensä äiti ja isä seurasivat innokkaina leikkejämme.  Iltamiin lähtiessä äiti usein sanoi: "Pitääkös sinne taas mennä",  mutta isä sanoi,  että anna niiden mennä,  muuten jäävät kaikki käsiisi,  jos sieltä kaverin löytäisivät.  Kesällä äidillä taisi olla vähän huonosti nukuttu yö,  koska hän aina aamulla tiesi,  mihin aikaan olimme tulleet kotiin,  taisipa hän jonkun kerran verannan ikkunasta katsella,  onkos vieraita saattajia mukana.  Jos joskus saattajia olikin,  ne käännytettiin aina portin pielestä pois,  sieltä saakka ei pihaan nähnyt.  Aina iltamista tultua oli mieluisa kokoontuminen kyökkiin.  Siellä oli piirakkalautanen ja maito- tai piimäastiat ja hyvin ne maistuivat huviurakan jälkeen.  Seuraavana päivänä oli paljon puhumista illan tapahtumista ja varsinkin äiti niitä juttuja suurella mielenkiinnolla kuunteli.

Näissä iltamajuoksuissa kunnostautuivat myöhemmin sisaret Lilli ja Sirkku.  Sirkku taisi aloittaa jo keksikouluiässä ja me vanhemmat sanoimme,  eetä ei meitä olisi noin nuorena laskettu tanssimaan.  Nuorimmat saivat  jo vapaamman kasvatuksen ja molemmat olivat niin terhakoita ja luotettavia tyttöjä,  ettei vanhempien tarvinnut olla huolissaan.  Heidän nuoruusmuistonsa olisivat vielä elävämpiä ja hauskaa heillä olikin noita retkiä muistellessa.  Heidän pyöräretkensä ulottuivat jopa Enonkoskelle ynnä muille lähiseuduille ja sitten,  kun muutaman kartanon pojat olivat onnistuneet saamaan auton käyttöönsä,  kelpasivat nämä saattomatkoille.  Pyörät pantiin takatelineeseen,  ja niin ei tarvinnut yöllä ajaa pitkää matkaa kotiin huonoilla hiekkateillä.  Lilli suurine kauniine silmineen olisi helposti saanut poikia matkaansa ja sorja tyttö Sirkkukin oli niihin aikoihin.  He olivat ehkä sen ajan maalaistyttöjä älykkäämpiä ja sanavalmiimpia,  joten seurasta ei ollut puutetta.  Lillillä oli taito "leikisti jymäytellä" poikia.  Kerrankin Nousulassa oli iso suojeluskuntakilpailu ja Lilli muonittamassa.  Suojeluskuntalaisia oli koko läänin alueelta.  Eräs poika pyörii ympärillä ja alkaa kysellä,  mistäs kaukaa Lotta on kotoisin,  Lilli siihen: "Tuoltahan minnoun Savonrannalta",  vaikka kotiin oli 10 minuutin kävelymatka.  Niin pojan saattoyritykset jäivät siihen.

Kun noina meidän nuoruusvuosinamme virikkeet olivat vähäisiä,  ei radioita,  ei televisioita,  lehtiä tuli harvoin ja vähän,  kolme kertaa viikossa ilmestyvän Itä-Savon lisäksi meille tuli muistaakseni koko ajan Suomen Kuvalehti ja Kotiliesi,  ja niin kauan kuin Anttolan posti kulki kauttamme,  oli hyvä tilaisuus vilkaista jonkun Karjalaista tai Helsingin Sanomia,  täytyi virikkeet paljolti itse hankkia.  Meillä kotona,  jossa harjoitettiin maanviljelystä,  kauppaa,  hoidettiin postia ja myöhemmin kuorma-autoliikennettä,  oli paljon suurempi mahdollisuus saada väriä elämään kuin monella talollisella.  Meillä kävi väki kaupassa,  postia hakemassa,  maitotinkiläisiä,  miehiä kuorma-autoasioissa ja sitten meillä kävi runsaasti kauppaedustajia.  Kuten jo aikaisemmin olen maininnut,  suuri suku kävi paljon ja isän ystävälliset kutsut toivat meille usein,  varsinkin kesäisin,  vieraita kaupungista,  milloin tukkuliikkeiden henkilökuntaa tai muita isän ystäviä.

Se oli silloin elämän rikkautta,  jolle myöhemmin vasta osasin antaa suuremman arvon.  Melkein säälillä ajattelen nykyistä koneellistettua maataloutta.  Siellä emäntä ja isäntä useimmiten kahdestaan hoitavat koneitten avulla työt,  paljon vähemmän seurustellaan naapureiden kanssa ja elämä pyörii melko paljon oman,  usein hyvin pienen perheen piirissä.  Ei ihme,  jos pitää vapaa-aikoina lähteä ulkomaan rannoille vaihtelua ja virkistystä etsimään.  Meidän lapsuutemme ja nuoruutemme oli pursuava,  täynnä hyvin johdettua,  kovaakin työtä,  mutta sisälsi myös tavattoman paljon virkistävää ja nautittavaa "oikeaa elämää" ihan suurilla kirjaimilla.  Suuri ansio noissa nuoruusiloissamme oli äidillä ja isällä,  he eivät vanginneet meitä vaan saimme vapaasti mennä omiin harrastuksiimme,  eikä niistä motkoteltu jälkeenpäinkään.  Oli itsestään selvä asia,  että me emme kukaan ilmoittamatta ole missään,  vanhempamme aina tiesivät,  missä olimme ja kenen kanssa.  Luulen,  että se on aika harvinaista nykyisessä perhe-elämässä.




 
Powered by Smart Kotisivutyökalu