KERIMÄEN KUPPIKIVET JA VARHAISIN VILJELYS

 Anttola -Kerimäki -Simpala -kyläkirjasta (1988), osion kirjoittanut Heikki Simola

Kerimäen saarelta ja lähialueilta tunnetaan viitisenkymmentä kuppikivieä,  luonnonkiviä,  joihin on kaiverrettu yksi tai useampia kuppimaimaisia syvennyksiä.  Tällaisia mitä ilmeisemmin uhrikivinä käytettyjä kuppikiviä tunnetaan eri puolilta maailmaa,   runsaasti mm.  Itämeren piirissä,  jossa ne varsin kiinteästi näyttävät liittyvän rautakauden asutukseen.  Varsianais-Suomen,  Hämeen ja Karjalan Kannaksen viljelysseuduilla kuppikiviä on paikoin runsaastikin,  mutta Kerimäen  saarella niitä on poikkuksellisen tiheässä.

 Pääosa Kerimäen keskittymän kivistä sijaitsee saaren lounaisosissa,  osin Kerimäen kunnan ja osin entisen Säämingin,  nykyisen Savonlinnan kaupungin alueella.








Lisäksi Säämingin Talvisalon saarella on yksi kivi,  Kumpurannassa yksi ja Kesälahden Hummovaarassa kolme kiveä  (Rauanniemi sijaitsee n. 20 km ja Hummovaara n. 40 km ydinalueesta koilliseen).  Karjalan Kannakselta,  Kurkijoen,  Käkisalmen,  Räisälän,  Jääsken ja Raudun pitäjistä tiedetään toistakymmentä kuppikiveä,  joista lähimpään Kurkijoen Lapinlahdelle on Kerimäeltä n. 75 km.  Savon ja Hämeen rajamailla on myös selvähkö keskittymä:  Kangasniemeltä tiedetään kaksi ja Hartolasta yhteensä kolmattakymmentä kuppikiveä.  Kangasniemelle on Kerimäeltä matkaa n. 140 km.  Pohjois-Savosta ja Pohjois-Karjalasta on tietoja yksittäisistä kivistä Pieksämäellä,  Rautalammilla,  Outokummussa ja Polvijärvellä.

Eräisiin Savon kuppikiviin liittyy vielä 1930-luvulla talletettua muistitietoa uhraamisesta.  Niinpä Säämingin Varparannan Mikonkivelle ja Hummovaaralla peruskalliossa oleviin kuoppiin muistellaan viedyn "ensi antimia" vuoden tulosta,  synnyttäneen äidin ja poikineen lehmän maidosta,  teurasjätteistä jne.  Uhrikivien kupit ovat luonnossa muutoin harvinaisia juomapaikkoja,  joita pienet ja suuret eläimet varmaan mielellään käyttävät hyväkseen ja tulevat samalla pitäneeksi ne puhtaina.  Voidaan siis ajatella,  että "vanhaset ja männiäiset" ovat tavallaan yhä kiinnostuneita uhrikivistä ja pitävät niitä parhaansa mukaan kunnossa vielä silloinkin,  kun ihmiset eivät niistä huolehdi.

Koska Kerimäen kuppikiviin ei liity merkkejä rautakautisesta asutuksesta,  on yleisesti ajateltu,  että ne olisivat nuorempia kuin Lounais-Suomen ja Karjalan Kannaksen rautakautiset kuppikivet.  Lisäksi Kerimäen kivet ovat selvästi keskittyneet alueen vanhimpiin kyliin,  jotka historiatietojen perusteella on asutettu vasta 1200-luvulla.

Täällä Savon sydämessa olisivat siis uudisraivaajat olleet vielä pakanoita,  kun rintamailla kristinusko oli jo vakiintunut.

Joensuun yliopistossa,  Karjalan tutkimuslaitoksella Suurjärven vuosikerrallisen pohjaliejun siitepölyhiukkasista tehty asutushistoriatutkimus paljasti,  että Kerimäellä on ollut varhaisempaakin maanviljelystä  -   ilmeisesti lyhytaikaiseksi jäänyt kaskiviljelysvaihe 500-700 -luvuilla.  Täten on mahdollista olettaa,  että Kerimäen uhrikivet ajoittuisivat suunnilleen samaan aikaan ja kulttuurivaiheeseen kuin muutkin Etelä-Suomen kuppikivet.  

Viime vuosisadalla säilyneen uhraamiskäytännön ei välttämättä tarvitse olla kiviin liittyvän vanhimman tradition keskeytymätöntä jatkoa;  Itä-Suomessahan maakiville ja puille uhraamisen tapa säilyi kristinuskosta huolimatta pitkään elinvoimaisena ja sattumalta löydetty kuppikivi on hyvinkin saattanut tulla uudelleen käyttöön luonnon omana alttarina.  Vaikka lähes kaikki Kerimäen saaren kuppikivet sijaitsevat asutuksen välittömässä läheisyydessä,  asukkaat eivät näytä tienneen useimpien olemassaolosta.  Poikkeuksia lienevät vain kaksi edellä mainittua uhrauspaikkaa sekä niinikään Hummovaaralla sijaitseva "Pirunpöytä",  tasapintainen luonnonkivi,  jossa on 78 kuppia.  Kuppikivien suuri määrä selvisi vasa 1930-luvulla,  kun paikalliset harrastajat,  silvolalainen Taavetti Pesonen ja tiisanmäkeläinen maanviljelijä Konsta Kaartinen,  alueella liikkuneiden kansantieteilijöiden innostamana ryhtyivät niitä etsimään.

Jos hyväksytään asutushistoriatutkimuksen tulokset ja niiden perusteella ajoitetaan Kerimäen kuppikivet rautakautisiksi eli 600-700 -luvuille,  jää vielä vastattavaksi kysymys:  miksi miltei kaikki kuppikivet sijaitsevat kylissä,  joiden tiedetään syntyneen vasta historiallisella ajalla eli aikaisintaan 1200-luvulla?  Luonnollinen selitys löytyy kymmenentuhannen vuoden takaa,  jääkauden loppuvaiheen tapahtumista,  joita on tarkemmin selvitetty edellisessä kirjoituksessa.

Kerimäen alueella jääkauden jälkeinen historia alkoi seuraavasti:  Mannerjään peräytyessä Toiselta Salpausselältä luoteeseen oli jäätikön eteen patoutuneen nk. Balttialainen jääjärvi.  Tästä ajasta muistona on Kerimäen saaren itäosissa runsaasti muinaisrantoja,  huuhtoutuneita kivikkovyöhykkeitä,  joista ylimmät sijaitsevat 102-107 metriä meren pinnan yläpuolella eli n. 30 metriä Saimaan nykyistä tasoa korkeammalla.  Nämä korkeimmat rannat liittynevät juuri Balttialaisen jääjärven loppuvaiheeseen,  kun taas saaren länsipuoliskon korkeimmat rannat,  92-96 m välillä,  osoittavat korkeinta veden rajaa Itämeren seuraavan vaiheen eli Yoldia-meren aikana jään alta paljastuneessa saaren osassa.  Korkeimman rannan yläpuolelle kohoavat alueet ovat vedenkoskemattomia eli supra-akvaattisia maita.  Veden alla olleiden alueiden maaperä on yleensä vedenkoskemattomia maita köyhempää ja etenkin muinaisilta rantavyöhykkeiltä voivat hienoimmat maa-ainekset olla kokonaan pois huuhtoutuneet.  Itä-Suomen vaara- ja mäkikylät sijaitsevat säännön mukaan vedenkoskemattomilla mailla ja viljelysmaan reuna seurailee usein hyvinkin tarkasti korkeimman rannan viivaa.

Myös Kerimäen vanhin viljelys on selväpiirteisesti keskittynyt saaren lounaispuoliskoon niille moreeeniselänteille eli drumlineille,  jotka kohoavat korkeimman rannan yläpuolelle.

Rautakauden raivaaja on varmasti,  samoin kuin vuosisatoja myöhemmin alueelle saapunut uusi asuttajakin,  osannut metsän kasvusta päätellä nämä mäet parhaiksi kaskimaiksi.  Sattumaa ei tarvita selittämään sitä,  että rautakautisiksi olettamamme kuppikivet sijaitsevat keskiajalla syntyneen asutuksen tiiviissä tuntumassa.

Kuvan 1 kartasta käy ilmi,  miten ehdottoman tiukasti kuppikivet ovat keskittyneet vedenkoskemattomille selänteille,  vaikka niiden osuus maa-alasta on melko vähäinen.  Samaa karttaa ja etenkin peruskarttalehtiä katsellessa kiinnittyy huomio myös siihen,  että Kerimäen saarella on lukuisasti Silvolan ja Varparannan kaltaisia yläviä moreeniselänteitä,  joilta kuppikiviä kuitenkaan ei tiedetä.  Tällaisia aluita on mm. nykyisen Kerimäen kirkonkylän länsipuolella sekä Juvolan-Muholan alue Enonkoskella.  Näiltä selänteiltä kuppikiviä tietenkin kannattaisi etsiä.  Mainittakoon,  että Varparannan kuppikiviesiintymästä viitisen kilometriä luoteeseen,  Haukiniemen kylässä on kuvan 1 karttaan P-kirjaimella merkitty Pihlaskivi,  joka kylässä muistetaan uhrikivenä,  mutta jonka mahdollista kupillisuutta ei liene tarkastettu.  Rautakauden asutusvaihe on toki voinut hyvin rajoittua kuppikivien perusteella nykyisin tunnetulle alueelle;  Vanhan Kerimäen historiatutkimuksen yhtenä kohteena olleesta Enonkosken Puutienlammesta ei löydetty merkkejä rautakautisesta viljelystä,  vaan ensimmäiset ihmisen jäljet tällä alueella ajoittuvat 1200-luvulle.

Kerimäen asutuksen historiassa näyttää siis olevan kaksi samankaltaista uudisraivausvaihetta,  joiden väliä on noin kuusi vuosisataa.  Historian toistuminen osoittaa sen,  miten ankarasti luonnon olot ovat kaikkina aikoina määränneet asutuksen ehdot. 

 
Powered by Smart Kotisivutyökalu